<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

29.4.04

Merkitysvääristymä 

Koska on koittanut lähes kolmaskymmenes kevääni, aloin tietynlaista pakotettua tarvetta tuntien pohtia sen mahdollisuutta, ettei elämällä ole minunikäiselleni enää paljoakaan uutta annettavaa. Kuinka väärässä olinkaan! Vain parin tunnin mietinnän tuloksena olin onnistunut kokoamaan seuraavanlaisen listan:

Asioita joita olen vuoden 2004 aikana tehnyt ensimmäisen kerran elämässäni:

- Käynyt Alkossa.

- Käynyt Kokkolassa.

- Kadottanut suuren alkoholinkulutuksen avulla muististani pätkän illan tapahtumista.

- Lainannut kirjoja yliopiston pääkirjastosta.

- Lukenut lukusalissa.

- Syönyt kahtena perättäisenä päivänä samassa ravintolassa.

- Kirjoittanut curriculum vitaen.

- Ostanut kahvia toimistonkäytäväautomaatista.

- Kiinnittänyt sinitarralla seinään kuvan itsestäni lapsena.


Jos olisin "muodikas", ilmoittaisin että tämä on "meemi" ja laittaisin "haasteen" menemään eteenpäin ainakin Mealle ja äRJiille ja Marimballe... Mutta antaa asian nyt toistaiseksi olla.


27.4.04

Pasta á la weirdo 

Aina kun kyllästyn silmänkääntövankilaruokaan, kokkaan itse kehittelemääni reseptiin etäisesti perustuvaa herkkua, pastaa á la weirdo. Koska toivon, että muutkin pääsevät kuli-narsistisista taipumuksistani osallisiksi, tarjoan tässä teille höyryävän kuumina kyseisen herkun teko-ohjeet, olla hyvä!

1. Osta mahdollisimman halpaa pastaa. Esim. Neuroshopperin kymmenen kilon spagettisäkki hintaan euroviiskyt (keittoaika n. 55 minuuttia, ei makua) sopii tarkoitukseen mainiosti. Samalla kauppakeikalla kannattaa mukaan haalia kaikki muutkin ohjeessa myöhemmin esiin tulevat ainesosat.

2. Palaa kotiin nuuhkien matkalla leskenlehtien tuoksua.

3. Laita pasta kiehumaan kattilaan, jossa on jouluna keitetty glögiä. Ja sittemmin mm. puuroa, paperimassaa ja pontikkaa. Oikeastaan nyrkkisääntönä on, että mitä harvemmin kattila on tiskattu viimeisen vuoden aikana, sen parempaa tulee pastasta á la weirdo.

4. Kun pasta on kiehunut 3-4 kertaa yli paketissa mainitun keittoajan, on syytä havahtua ajatuksistaan joihin on vaipunut, ja pelastaa hellalta kattila, joka kaiken veden jo ajat sitten haihduttua pois on alkanut sulaa kiinni levyyn. Viskaa kattila tiskialtaaseen, jäähdytä sitä kymmenisen minuuttia veden alla (erästä Pirkka-niksiä mukaellen: ajan voi mitata laittamalla soimaan noin kymmenminuuttinen progekappale! sen viimeisten yhdeksänseitsemästoistaosaatahtien häipyessä eetteristä on kattila tarpeeksi jäähtynyt!), ja raavi sitten sotkusta esiin kaikki edes jossain määrin syömäkelpoiset spagetit.

5. Pastan kiehuessa olet tietenkin paistanut pannulla suuressa määrässä öljyä (huom! Fairy ei ole öljy. Tätä asiaa en voi mitenkään tarpeeksi painottaa.) monia kivoja pyöreitä ruoka-aineita, kuten hillosipuleita, kokonaisia herkkusieniä, Mozartin kuulia, saksanpähkinöitä ja ruusukaaleja. Kuunnellessasi progea sinä hipinkutale unohdit kaikki nämä tuotteet hellalle, ja ne mustuivat melko tummiksi. Ei huolta. Väri ei ole pasta á la weirdon maistumiselle oleellinen asia.

6. Huomaa, että hakatessa kauhaa vasten kattilaa syntyy kiva ääni. Huomaa se yhä uudestaan ja uudestaan, pitkään.

7. Keitä kahvia, lue huomiseen tenttiin, kuuntele joku hyvä levy. Kun vatsasi murahtaa, huomaat taas unohtaneesi ruuanlaiton. Ainekset lienevät jäähtyneet jo siinä määrin, että niitä on hyvä lämmitellä uudestaan. Palaa kohtaan 3.

8. Elleivät hermosi kestä uutta ruljanssia, kasaa ainekset lautaselle. Mausta ketsupilla, basilikalla, viispippurilla, chilillä, sinapilla, oliiviöljyllä, kahvilla, korianterilla, timjamilla, valkosipulilla, HP-kastikkeella, vielä uudestaan ketsupilla, etikalla, laakerinlehdillä, mintulla, sitruunamelissalla, suolalla, tai totta puhuen millä ikinä keksitkin, sillä maku on joka tapauksessa liian hirveä kestettäväksi. Todella. En valehtele, jos sanon että harva ihminen on koskaan tuntenut minua kadulla satunnaisesti kohdatessa sen jälkeen kun on vastannut illalliskutsuuni ja syönyt annoksen pastaa á la weirdo. Mutta sehän on tietysti ollut kutsuni perimmäinen tarkoituskin, ähhähää.

9. Kun kaverisi soittaa ja pyytää pizzalle juuri kun olet nostamassa ensimmäistä viileännahkeaa haarukallista pastaa á la weirdo suuhusi, älä jumalan tähden epäröi sekuntiakaan vastata kutsuun myöntävästi.

10. Kotiin palattua voi sitten tyhjentää ruuanlaiton aiheuttamia kuonakasoja roskapussiin, ja miettiä samalla esimerkiksi sitä, antavatko yliopiston eri oppiaineiden henkilökunnan sukunimet jo tietyn kuvan siitä millainen aine on kyseessä. Meillä täällä Turussa filosofian laitoksella majailevat niinkin runolliset tapaukset kuin "Siipi" ja "Korte", kun taas kotimaista kirjallisuutta kaitsevat mm. "Soikkeli" ja "Rojola". Tuli vaan mieleen.

11. Arkipäivyydessään harmaankalsea silmänkääntövankilaruoka maistuu seuraavana päivänä taas kummasti! (viittaan tällä lähinnä pakastepizzoihin)


When in doubt, twist and shout 

Vihaisen näköisenkin virkailijan saa hymyilemään, jos on virastossa asioidessa mukana kaksivuotias leppoisia jokelteleva tenava. Sellaisen puuttuessa saattaa luukulla käynti olla selvästi ahdistavampi kokemus, mutta ahdistushan karaisee kuten kaikki tiedämme.

Perusolettamus on, että virkailijaa ei kiinnosta meidän näkökantamme. Tämä johtuu siitä, että virastoissa hoidetaan Asioita, ja jos minä olen virastossa käymässä, en töissä, ei minulla voi olla täydellistä käsitystä siitä miten Asia on. Harvoin tätä kuitenkaan sanotaan minulle suoraan, vaan se tuodaan esiin mm. äänensävyssä, sanavalinnoissa, ojennettujen kaavakkeiden otsikoissa ja kahvihuoneen puolelta kuuluvassa hihityksessä. Jos virastossa on vuoronumerosysteemi, kuten niissä kaikissa nykyään on, saa aina numerokseen jonkin sellaisen jolla on itselle "suuri" symbolinen merkitys. Tänään sain numerokseni 747. Heti muistui mieleen että olen parisenkymmentä vuotta sitten pelannut tietokonepeliä nimeltä "Flight path 747". Lattialla sen sijaan lojui avoimesti näkyvillä numerolla 666 varustettu lappu. Se oli jo liian ilmeistä. Ne olivat asettaneet sen siihen vain tarkkaillakseen virastossa käyvien reaktioita. Lastenrattaat rutistivat lapun ajaessaan yli, harva sitä huomasi.

Virkailijan luukun eteen asennetut tuolit ovat pääsääntöisesti epämukavia, mutta ei se mitään. Miellyttävämpiä ne silti ovat kuin useimpien opiskelijaruokaloiden istuimet.

Mutta miksi vielä nykyäänkin oman 666:nsa valotaululle napsahtamista odottelevan on pakko tyytyä lueskelemaan toissavuotisia Seuroja, männätalven Menaisia ja kuolaisia Akuankkoja? Vaadin tahoa perustamaan viraston, joka perustaisi odotuslukemistonsa Dostojevskin, Volter Kilven ja Borgesin tuotantoon. Ei tulisi enää aika niin helevetin pitkäksi. Ihmisiäkään ei jaksa loputtomiin katsella, vaikka se tietysti aina kiinnostavaa onkin. Tänäänkin osui silmään etelämaalaisen näköinen mies, jolla oli antiikkiset uunokailas (tm) -silmälasit, sarkapomppa ja huolestunut ilme. Hän ei osannut päättää painaako numerokoneen nappulaa vai palatako takaisin ulos. Hänen toimensa herättivät minussa kiinnostuksen, joka kasvaa ja purkautuu varmaan joskus ulos novellin muodossa. Teille minä siitä ensimmäisenä kerron.

Epäilykset heräävät vasta kun näkee tyhjän virastoluukun, jossa paperipinon päälle painoksi asetettu radiopuhelin alkaa syytää viherkasvien keskelle remonttireiskaäänellä sivallettuja sadatteluja joltain kaukaiselta työmaalta. Ennen sitä hetkeä en ollut tajunnut edes ajatella, onko viraston takaseinän takana todella kahvihuone, vai hyöriikö siellä kymmenittäin laborantteja valkoisissa takeissaan. Tuoleissa ainakin kulki heikko sähkövirta.

"Fear not, Alexandra..."

26.4.04

Vaivaannuttava kuva (eli "Ajatuksia jotka epätoivoisesti räpiköiden pinnalla pysyvät") 

Lähtöhetkiin ei koskaan ehdi varautua tarpeeksi aikaisin.
Lukemattomat kirjat kertyvät pinoksi, johon ei koske.
Lottokupongit rypistyvät lompakossa ahdistavasti.
Apteekin ovissa tulee aina vastaan puolituttu, melkein nimetty.

Selailin viikonloppuna läpi lähes viiden Turun vuoteni aikana täyteen kuvaamani suurikokoisen valokuva-albumin, ja löysin hetkiä, joita ei voi ylläolevien tavoin nimetä. Miltä ne kuulostaisivat, sanat kuvista jotka on otettu vain koska ei ole ollut sanoja? Ne raivoaisivat kuin järjettömyys. Saattaisi olla että huolestuisin yrityksissäni muistaa kaikki tärkeät hetket, ellei koskaan olisi keksitty kameroita. Ikuistajana en ole onnistuvin, mutta pienistäkin yksityiskohdista muistan asioita jotka muille jäävät vielä olettamuksiksi. Kuva männyn tyvestä muistuttaa minua sanoista joita puun luona on sanottu. Jokimaiseman yllä on kaupunkisataman tuoksu.

Viikko sitten ystäväni kertoi kahvilan pöydässä kieltäneensä kuoleman. Hetken epäiltyäni perustelut kuitenkin tarjottiin minulle. Ja oli myönnettävä; totta se oli. Jos onnistuisi tulevan kesän aikana vielä kieltämään elämänkin, niin olisi saavuttanut tavoiteltavan nollatilan. Kuinka nopeasti kaikki kuusi miljardia ihmistä olisivat kuulleet teoriasta jos sitä huhupuheina alkaisimme levittää? Olisiko liian positiivinen arvio että kolmessa päivässä jokainen planeetan ihminen olisi ensin tajunnut ettei koskaan kuole, ja sen jälkeen ettei oikeastaan ole milloinkaan edes elänyt? Jos sana "positiivinen" nyt tähän tilanteeseen sopii. Olisiko maan silloin täyttävä hiljaisuus niin läpitunkeva että se rikkoisi aistit?

Kun kissa on poissa, hiiretkin lähtevät teillensä.
Mikä niitä siellä mökin nurkissa enää pitelisi?

24.4.04

Saunan eteisessä kukaan ei kuule huutoasi 

On niin pimeää, että ulos katsoessa näkee vain omat kasvonsa. Tuntuu luonnottamalta olla niin lähellä itseään, erottaa vuosisataisesta ikkunasta oman ihonsa virheet, lihasten liikkeet. Silmät räpsähtävät, mutta vain heijastuksessa.

Vetäytyy kauemmas ja yrittää kuunnella askeleita, mutta yö on hiljainen. Junat eivät enää kulje. Jos nostaa kätensä sivuilleen, osuu oikea ulkoseinään ja vasen oveen joka vie sisälle saunaan. Ovi on lämmin, vaikka viilenemässä. Ei ole uskaltanut astua saunan eteisestä ulos, ei sen jälkeen kun joku räjähti nurkalla nauruun jota kesti kaksi ja puoli sekuntia, helvetin pitkät kaksi ja puoli.

Oli tuntunut jännittävältä ajatukselta lämmittää sauna yöllä. Suku oli lähtenyt pois, oli jäänyt mökille yksin. Tai se mikään mökki ollut; vanha maatalo. Mummola, ei järven rantaa kilometrien säteellä mutta metsää sitäkin enemmän. Yksi niin kauan sitten villiintynyt pelto, ettei niiden koivujen ympärille enää saanut kahta kämmentä ympäri. Kuka siellä olisi liikkunut?

Saunan oven sai sisäpuolelta hakasella kiinni. Muuhun ei auttanut turvata.

Jos astui takaisin saunan puolelle lämmittelemään, tuntui hetken aikaa hyvältä. Mutta sitten palatessa eteiseen, heilui siellä lamppu. Pelkkä hehkulamppu rispaantuneen johdon varassa, ja aina se heilui kun saunasta tuli takaisin. Oliko hakaseen koskettu? Saiko sen ulkopuolelta auki jos yritti? Aivan varmasti sellaiseen kykenevä on myös täysin äänetön ja nopea. Käy vain siinä eteisessä, tunnustelemassa. Varmistelemassa.

Niitä voi olla monta. Se oli vain yksi nauru, hetkellinen, ja kuka nauraisi yksin niin raivokkaasti jollekin? Askeleet voi kuulla kun sulkee silmänsä, ei vielä muuten. Miten kauan? Kello jäi sisälle taloon. Pilvinen yö, sataakin vähän. Ne saattaisivat seistä puolen metrin päässä ikkunasta ulkona, tuijottamassa. Ne näkisi jos sammuttaisi eteisen lampun, mutta siihen ei pysty. Ikkunaa pitkin valuu hitaasti hiljaisia pisaroita. Kuin sormella vedettäisiin. Niiden kulkureitit toistuvat selässä.

Saunan eteisessä lyhyt puinen penkki. Sille voi käpertyä, ja vasta kun uni kouraisee tietoisuuden raskaaseen otteeseensa, ryöppyävät kymmenien jalkojen juoksevat askeleet soratieltä, heinikosta, yön kosteasta ruohosta, ne ovat kaikki siellä pienessä eteisessä yhdessä hetkessä ja kirkaisten avaa silmänsä, eteinen tuntuu arkulta ilman happea.

Aurinko nousee lopulta. Surullista. Eivät koskaan löytäneet häntä.


23.4.04

Krääsän riemastuttava viehätys 

Minä en käy erityisen usein kirpputoreilla. Suurin syy siihen on se, että ne haisevat aivan hemmetin pahalle... mutta toisinaan on sosiaalisuussyistä pakko tinkiä omista periaatteistaan ja niinpä tänään eksyin pitkästä aikaa kirpputorille. Enkä ihan pienelle. Sitä tavaran määrää en heti sisäistänyt, aikani hämmästeltyäni sitä miten aidontuntuinen efekti oli saatu aikaan ilmeisesti jonkinlaisilla peilikikkailuilla olikin yllätys huomata ettei siellä mitään peilejä ollut. Myyntipöytiä todella jatkui melkein silmänkantamattomiin (tosin näköni on huono).

Vaan kyllä sielläkin haisi. Tomun, lian ja liian pitkään eletyn elämän pinttynyt löyhkä oli tarttunut vaatteisiin, puhkiluettuihin Jääkiekko-lehtiin ja piraattiäänitteisiin. Oli silti kiehtovaa maleksia tavarapaljouden keskellä ja ihmetellä mitä kaikkea ihmiset uskovat lähimmäistensä haluavan ostaa. Kuten esimerkiksi muutaman risaisen akuankan 80-luvun alkupuolelta. Onko 20 senttiä liian suuri hinta moisesta yksittäiskappaleesta? Minusta on. Vaatteita en vilkuillut kun en niistä mitään ymmärrä, mutta äänitteet veivät huomioni. Onko kirpputoreilla omaisuuttaan (toivoa sopii että omaansa) poismyyvillä ihmisillä juuri tietynlainen musiikkimaku, vai mistä johtuu että käytännössä kaikki siellä kaupitellut cd-levyt olivat, no, silkkaa paskaa? Avarakatseisuuteni eri musiikkityylejä kohtaankaan ei estä minua toteamasta näin. Yritän silti huomioida sen, että ne levyt sentään oli asetettu myyntiin, eiväthän ne olleet kenenkään olohuonetta koristamassa... mutta kuitenkin. Ei kai voi olettaa kenenkään haluavan ostaa 90-luvun alun eurodancekokoelmia? Eihän? Sanokaa ettei.

Porno on yksi hyvin mielenkiintoinen elementti kirpputoreilla. Sitä tuntuu löytyvän vähän joka pöydästä, häveliäästi kätkettynä muiden videokasettien tai lehtien sekaan. Hellyyttävin näky tänään oli kirkkaanvärinen (kylläkin myös varsin ruma) pehmoeläin aseteltuna pornovideopinon päälle tuijottamaan spanielinkatsein ohikulkevaa ostajaa. Minä en usko että se oli ironinen asettelu, koska ymmärtääkseni "ironia" on käsite, joka kokonaan puuttuu kirpputoreilta. Joko niin, tai koko kirpputorijärjestelmä on yksi suuri ironisointi.

Kirjoja oli paljon. Tarkkaan sanoen noin kolmen keskitasoisen antikvariaatin verran, mutta hämmästyttävää kyllä neljä viideosasaa kirjoista oli 70- ja 80-luvuilla julkaistuja romaaneja. Niitä katsellessa alkoi väkisinkin muodostaa näkemystä jonkinlaisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Ovatko noina vuosikymmeninä kirjoja hyllyihinsä keränneet ihmiset käyneet vanhoiksi, muuttaneet omakotiasunnoistaan viimein kaupunkeihin, kerrostaloihin, palvelukoteihin? Joku syy tähänkin täytyy olla. Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa oli tarjolla häkellyttävät määrät. En suoraan sanoen ihmettele.

Mutta ne puoliksi käytetyt huulipunat olivat jo minullekin vähän liikaa.



22.4.04

Pehmeä nallekarhun kaltainen tila 

Kunpa minäkin olisin vain mies joka kävelee ja puhuu puhelimeen. Ei tarvitsisi kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin kuten

1. Miten on mahdollista opiskella yliopistossa kolme vuotta kirjallisuutta ilman että oppii mitä tarkoittaa esimerkiksi "diskurssi"?

2. Lonttisten rautatiesillan yli eri suuntiin kulkevien junien väli on noin neljä minuuttia.

3. Kevät on vaihtumassa kesäksi kun sateisena aamuna Helsingintien alittavalla osuudella pyörätietä on useita satoja kastematoja kuolinkouristuksissaan.

4. Jean-Francis Lyotard, I could kiss you!

5. Mitäköhän se uni tarkoitti jossa pelastin ihmiskunnan?

Ja kun on aikansa asioita pohdiskellut, on ohittanut tilaisuutensa vähintään kolmesti. Andy Warholin mukaan meillä jokaisella on viisitoistaminuuttisensa. Arvatkaa hiersikö, kun sain vasta myöhemmin kuulla olleeni omani koittaessa vessassa? Minuuttisten jäätyä taakse voi huojentuneena jatkaa sitä mitä on siihenkin asti tehnyt, ja yliopiston filosofian laitoksen katolla varisten varpaat rahisevat peltiä vasten ilkeästi. Sisällä tietokoneluokassa vallitsee pehmeä nallekarhun kaltainen tila, sen tietäminen, että samassa pienessä huoneessa on kymmeniä ihmisiä ja mitä vähemmän kukaan toinen paikalla oleva osoittaa huomiota toiseen, sitä onnellisempina kaikki pysyvät. Virtuaalisuus on hämmentävä ilmiö. Kun lähetin vähäpoikana 5,25 tuuman disketin kirjekuoressa Unkariin, olin sentään kirjoittanut saatekirjeen käsin. Virtuaalisuus oli silloin vain osittaista. Nyt emme voi koskaan tietää luemmeko botin kirjoittamia blogeja. Olemme hioutuneen koneiston armoilla, joka satojen miljoonien sanojen päivävauhdilla kasvaa estäen meitä hahmottamasta koko totuutta.

Tai no, "koko" totuutta.


21.4.04

Käänteinen 

Astun baarista ulos vesiselvänä kun aurinko on lakipisteessään ja ihailen tyyntä, tuuletonta säätä. Hengitän laitakaupungin raitista ilmaa keuhkoni täyteen ja koska oloni on mitä mainioin, päätän kävellä kotiin. Rahaa olisi lompakon pohjalla kyllä ollut vaikka kuinka moneen bussilippuun. Tulee hyvä olo siitä, että vastaantulijat eivät katso minua paheksuvasti tai siirry kadun toiselle puolelle. Eipä ihme tietenkään, askeleeni on reipas ja ilmeeni hymyinen. Ei tulisi mieleenikään pysähtyä pahoinvoimaan liikennevaloon nojaten. En kelaa kuluneiden viikkojen tapahtumia lainkaan mielessäni. Kävelen kotiin ennätysajassa, enkä tietenkään eksy matkalla, onhan reitti vuosien kuluessa tutuksi käynyt. Naapurini ovat jo nukkumassa, ja siksi liikun rappukäytävässä hiljaa. Onnistun siinä, kertovat pimeinä pysyvät ikkunat. Kukaan ei jyskytä seinään kun en huuda katkeria kirouksia kylpyhuoneen kaikumattomille seinille samalla kun en oksenna. Kerta kaikkiaan on aina niin ihana asua elementtitaloissa, jotka ovat lämpimiä ja joissa voi todella tuntea olevansa kotona. Riisuudun, käyn rentouttavassa suihkussa ja käperryn sitten pehmoisen peittoni alle nukkumaan. En tietenkään herää kaksitoista tuntia myöhemmin lattialta omasta oksennuksestani. Minun ei tarvitse kuivata kyyneleitä poskiltani, eikä lihaksiani särje yhtään kun kävelen keittiöön muistamatta mitään häpeällistä edellisestä illasta. Syön runsaan aamiaisen valiten yli äyräittensä pursuavasta ruokakomerostani herkkuja toistensa perään. Luen aamun lehdestä, jollaista minulla on jo vuosia ollut varaa tilata, pelkästään hyviä, onnelliseksi saavia uutisia. Lähden luennolle.




"Living in a twisted world
deserving a drink in a bar
where nobody else
ever wanted to go..."

(Sielun veljet: Living in a twisted world)


19.4.04

Ei enää hetkeäkään ole tuntumatta siltä kuin olisi alkanut kesää edeltävä aika 

Kun kuljen jokirannan heinikkoon tallattua polkua nostatan ilmaan pölypilviä. Savi on kuivunut, se on jähmettynyt tomuksi, kiteiksi. Tomu muodostuu monista eri aineista. Molekyylejä. Atomit muistuttavat tähteään kiertäviä planeettoja. Kun nostatan ilmaan pölypilviä, nostatan ilmaan maailmankaikkeuksia. Tuhoan miljardeja elämiä, jotka, meidän näkökulmastamme atomitasolla liikuttaessa, ovat kehittyneet monimuotoisiksi ekosysteemeiksi ja sivilisaatioiksi sen jälkeen kun aurinko on noustuaan kuivattanut kevätöisen kosteuden. Tomu laskeutuu alas. Tilanne rauhoittuu. Planeetat kiertävät aurinkojaan. Meidän aurinkokuntaamme on tähän asti pidetty fluoriatomina, mutta nyt tähtitieteilijät virallistivat Pluton takaisen planeetan. Minä pelasin fysiikkakemian tunneilla ristinollaa (terveiset Simolle!) joten en muista: minkä alkuaineen ydintä nyt kierrämme kun elektroneja on yksi enemmän kuin fluorilla?

Ellen olisi ajatellut tämänkaltaisen skenaarion mahdollisuutta jo naperona, voisin tässä väittää inspiraation lähteeksi tälle kirjoitukselle Stephen Kingin Mustan tornin, jonka pohjalla on idea maailmojen sisäkkyydestä. Se on hieno kirjasarja, jonka kolme ensimmäistä osaa kannattaa lukea. Ei sillä ettenkö Tolkienista pitäisi, mutta kyllä tämä Kingin fantasia pesee sormusherralla lattioita. Sori vaan, friikit.


17.4.04

Rupee jo tosissaan vituttaan toi jatkuva suruliputus 

Taivas kaupungin yllä alkaa tuntua epätoivoisen raskaalta kun eivät liputkaan jaksa enää nousta puolitankoa korkeammalle. Käy siinä nyt sitten ahon laitaan kun takaraivossa on kuvia kuolevista. Toisaalta jos siniristilipusta saisi ostettua mainostilaa olisi viime aikoina päässyt hyvin esille. Ei se kauaa enää ole tähän tarkoitukseen liian pyhä symboli. Rumanakin olen tuota taivaita tavoittavaa kankaanpalaa aina pitänyt, mutta makukysymys on makukysymys. Ylipäätään kyseenalaistan lippujen ynnä vastaavien nat(s)ionalististen tunnusmerkkien tarpeellisuuden. Monet pitävät monia asioita pyhinä, hassua. Ja on minua sekin jo pitkään kiehtonut, ettei pipopäinen spraymaalinuoriso ole iskenyt tuomiokirkon kivijalkaan. Tilaa olisi tageille. En nyt tarkoita että haluaisin niin käyvän. Se on kiehtova rakennus. Kokonaan toisenlainen todellisuus, joka korkeiden tiiliseinien taakse kätkeytyessään ei tule huomioiduksi vaikka sen ohi kävelee joka päivä. Sisäpuolella vuosisatojen paino tuntuu kevyenä, lähes nosteena. Ikkunat ovat urut jotka soittavat valoa.

Todetaan nyt vielä: enpä olisi koskaan uskonut näkeväni sitä päivää, jolloin Kari-Pekka Kyrö ja Bodomjärvi mainitaan iltapäivälehden lööpissä samassa otsikossa, mutta eilen sain tämänkin ihmeen todistaa. Jotain tämäntyylistä minä olen koko ajan epäillytkin. Ja eikö Kyrö näytäkin Lee Harvey Oswaldilta kun katsoo tietystä kulmasta?

Muuten: parin viime päivän aikana Silmänkääntövankilaan ei ole päässyt vieraskäynnille osoitteesta www.silmankaantovankila.blogspot.com lainkaan. Sama osoite ilman "www":tä toimi kuitenkin hyvin joten jatkossa lienee turvallisinta käyttää sitä. Mutta älkää kysykö minulta syitä, minä olen vain töissä täällä. Blogger tekee mitä Blogger haluaa, ja se mitä Blogger haluaa ei yleensä ole se mitä Ugus haluaa. Mutta tänään me tunnumme tulevan toimeen keskenämme taas ihan kivasti.

15.4.04

Satyriasis 

Oi kevättä.

Silloin vasta alkavat haihtua talven yllemme kutomat rihmaiset estot. Ne varisevat pois, silmiemme suomujen tavoin ne hiljalleen leijuvat alas maahan ja niiden alta paljastuvat väräjävät hahmot, meidän animuksemme, meidän toiveemme ja lupaus niiden täyttymättömyydestä.

Oi kevättä. Se vie meitä kuin tuuli tuhkaa, ja perhosen siivissä voi peilata ohikiitävän hetken ajan omaa kuvaansa kuin vedestä noussut Narkissos. Kukat, kukinnot, teiden varsien hedelmällisyys. Ja meidän. Tähdet paljastavat sykkivän yömme huudon, katujen ylle leijuu liha, oi kevät, armahda meitä.

Joka vuosi me suutelemme jäistä seinää, ja otsamme ei koskaan viilene, vaan kiihkoissamme, niin juuri, me etsimme tuoretta multaa. Ja kuohkeus hedelmäinen ei jätä rauhaan, se rankaisee meitä kuin sutta, "sinä nälkäinen peto!", ja kaiken keskellä kuin kaltto rampa on mies. Ja hiljaisen kuiskeen... kuin seinistä ropisisi maali... hän kuulee...

Ooooi kevättä.

Se sulkee meidät punaisten huultensa syleilyyn ja imaisee sisäänsä kosteaan aamuun ja koskaan, emme koskaan, me heräävämme toivo, ja kuitenkin - vain kaipauksen kipeää tuskaa. Sillä unelmilleen eivät saa siipiä kuin linnut. Meidän hahmomme verevän kalvas kun heijastuu kiiltävän ihon pinnasta ja lämpimään maahan katoavat huomisemme toivot. Yksin, yksin, ja kevättä kohti. Huuliaan nuolevat kuin hevoset, nuo laiduntemme orhinkaiset! He tarrautuvat hameenhelmoihin ja nilkat ohitsensa vilahtavat saavat päänsä pyörähtämään... ei joka pojalle ole tammaa talliin suotu...

Oi kevättä, aikamoista. Piirräpä aurinkoosi suu! Se hymyilemään laita!

Sen hymyn lämmössä voi
aika paljon
anteeksi antaa.



14.4.04

Ooksäämunkans? 

Minäkin osallistun nyt "meemiin". (en tiedä mitä tuo sana oikeastaan tarkoittaa... jotain netissä seilaavaa kivuutta vissiin) Tämä on tällainen kyselyntynkä joka palauttaa minut ajassa kaksikymmentä vuotta taaksepäin, ja kuulakynä vapisevassa kourassa täyttämään kaverin "koulukaverini"-teosta, johon kaikki muut olivat jo aiemmin kirjoittaneet. Menopaussissahan minä tähän tietysti ensimmäisen kerran törmäsin.

Ota lähin kirja, käännä sivulle 18, etsi rivi neljä. Kirjoita ylös, mitä siinä lukee:

"Eihän oppi ojaan kaada" / 926.

Ojenna vasen käsivarsi mahdollisimman pitkälle. Mitä kosketat ensimmäisenä?

Tinttaisin kaveria leukaan. Hän kirjoittaa sähköpostiaan pahaa-aavistamatta.

Mitä viimeksi katsoit TV:stä?

Wickström-shown ensimmäisen jakson eilen illalla uusintana. Kun ohjelma viime syksynä alkoi, näin siitä sattumalta viimeiset kaksi minuuttia tietämättä mistä on kyse. Ehdin kirota mtv:n hornaan siitä että aloittavat taas uuden talkshown ja vielä omistavat sen verran isot munat että tekevät kyseisen ohjelman teosta dokumentin. Viikon ajan ehdin räyhätä ennen kuin totuus kerrottiin minulle.

Arvaa katsomatta paljonko kello on:

Veikkaisin osapuilleen yhtätoista aamupäivällä. Heräsin seitsemältä. Olen aamuihminen yleensä, vaan en näin aamu.

Katso nyt kelloa, paljonko se oikeasti on?

11.23. Paremminkin olen joskus veikannut.

Mitä kuulet tietokonetta lukuunottamatta?

Nelisenkymmentä tietokonetta aiheuttaa äänimaton. Jotkut keskustelevat. Luokan oven sähkölukko särähtää säännöllisesti jonkun erotessa virtuaalisesta todellisuudesta. Peilin takaa kuisketta. Ei sen kummempaa.

Milloin viimeksi kävit ulkona? Mitä teit?

Periaatteessahan minä olen nytkin ulkona. Tulkinnanvaraa.

Mitä katsoit ennen kuin tulit tälle sivulle?

Katsoin? IRL vai URL? Tien yli loikkivaa kissaa, sellaisia minä aina katson. Hö.

Mitä sinulla on ylläsi?

Farkut. Bootsit. Collegepusero, joka mahtuu yhä koska en ole kasvanut yläasteen jälkeen. Oikeastaan 90% vaatteistani on ollut viitisentoista vuotta yhtäjaksoisesti käytössä. Nyt masentaa. Vihaan kirpputoreja.

Näitkö viime yönä unta?

Tietenkin. Kaupunki piti minusta siinä.

Milloin viimeksi nauroit?

Viittaan ylläolevaan televisiovastaukseen. Ja aamulla sain sähköpostin, joka vahvisti epäilemäni lapsennimeysperiaatteen oikeaksi. Se sai riemuitsemaan.

Oletko nähnyt mitään omituista viime aikoina?

En muuta näekään. Epäilen että kyse on loppujen lopuksi vain tavasta painaa mieleen yksityiskohtia. Kuten tuulessa heiluva linja-auto tai karanneen kissan ilme mainostaulun edessä. Se ei muuttunut. Ja puhelinlasku oli lentänyt postiluukusta absurdin pitkälle sisään asuntoon, en uskonut sitä mahdolliseksi.

Minkä elokuvan viimeksi katsoit?

Rob Reinerin Stand by me. Muistin sen olevan parempi, hyvä tosin edelleen. Richard Dreyfuss on elokuvan lopussa huonoryhtisin kirjailija jonka muistan nähneeni. Selkä vihlaisi myötätunnosta. Mennääks koulun jälkeen santamontulle?

Jos sinusta tulisi yön yli monimiljonääri, mitä ostaisit ensimmäisenä?

Pepsiä.

Jos voisit muuttaa jonkin asian maailmassa välittämättä syyllisyydentunteista ja politiikasta, mitä tekisit?

Uskomaton kysymys. Miten syyllisyydentunteesta voi olla välittämättä? Ei, en usko tämän olevan mahdollista, olen pahoillani. En kykene vastaamaan "pakottaisin kaikkien niiden jotka ovat varastaneet kiveen veistettyjä kasvoja Angkor-Vatin viidakkokaupungista viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana raahaamaan saaliinsa takaisin ja kiinnittämään ne niille paikoilleen joille ne on vuosisatoja sitten tarkoituksella ja taidolla hakattu". En usko että niin kävisi. Poliitikasta välittämättä oleminen on minulle helppoa, sillä en ole vielä kertaakaan elämässäni niin tehnyt. Vihaan vaaleja, en milloinkaan äänestä.

Pidätkö tanssimisesta?

Yksin kyllä, seurassa en.

Jos ensimmäinen lapsesi on tyttö, mikä hänen nimekseen tulee?

Kuvittele että ensimmäinen lapsesi on poika. Mikä hänen nimensä on?

No niin. Periaatteessahan tämä on selvää kauraa. Minulla olisi nimiä vaikka katraalle. Mutta jotta voisi antaa nimiä, olisi oltava edes satunnaisharhainen käsitys lapseutumisesta. Minä yritän vielä etsiä itseäni. Taapero ei tästä kuviosta nyt puutu.

Voisitko koskaan harkita ulkomailla asumista.

Voisin. Mutten asuisi. Vihaan matkustamista. Tampere on tarpeeksi kaukana, sitäpaitsi sopivan tuttu. Vaikka se ei olekaan täältä katsottuna ulkomaa vaan sisämaa.

Mitä on huoneesi seinillä?

Salvador Dalin Viimeinen ehtoollinen. Kuvia kissoista. Muutama alaston nainen (he kuuluvat Pink Floyd -julisteeseen, te kaksinaisniljakkeet!). Helvetisti tasaisenvalkoista maalia laajoilla pinnoilla. Jälki. Naarmu. Yllättävän kauniita valoja ja varjoja iltaisin kuuden ja yhdeksän välillä.

*

Mikä katharttinen kokemus. Mikä tyhjentävä itsestäni kaikenkertova vuodatus. Olen ammennettu, minusta ei ole enää tähän. Kirjaimeni vaikenevat. Ugus lähtee tupakkalakon mittaiselle tauolle, walls and bridges baby. Muistelen että olin kuudennella luokalla pohjattoman rakastunut tyttöön, jonka näin kerran myöhemmin Turussa kadulla koiraa taluttamassa saman ikäisenä kuin hän oli silloin. Ala-asteen pohjapiirros on tatuoitu päähäni.


"No one knows what it's like
To feel these feelings
Like I do
And I blame you"

(The Who: Behind blue eyes)


13.4.04

Muodoton dilemma 

Vaan miksipä en tosiaan ihmettelisikään sitä, että vaikka linja-auton ikkunasta paistaa sisään aurinko joka halstaroi kohteensa tehokkaasti, on Turkuun päästyä heti asemalla kuitenkin vastassa kylmyys? Haluaisin kuulla myös jonkun kertovan minulle syyn siihen, miksi uudessa kaupunki-infossa ovat kaupunginosat siirtyneet aivan eri paikkoihin kuin ennen. "Nummi" on siirtynyt toista kilometriä länteen! "Teräsrautela" on tehnyt melkoisen loikan yläoikealle! "Ruohonpää" on kokonaan kadonnut! "Räntämäki" on hilautunut ylöspäin! "Martti" puuttuu edelleen! Kenen tahansa taholta kävisi minkälainen selitys tahansa tähän jo pian viikon päivät vaivanneeseen asiaan.

Ja on se kuulkaa oikeasti hyvä että mea palasi tauoltaan takaisin. Minä ehdin jo luulla ettei maailmassa ole pysyvää enää monikaan asia. Vaan sentään on. Tauko taisi jopa tehdä hyvää. Kai myös allekirjoittaneelle tekisi, vaan milläs taukoat, kun sanat tulvivat näytölle tulvaporttien syöksyttyä jo ajat sitten virran mukana horisontin taa!

Pitää mennä ostamaan Pirkka neljänviljanhiutaleita.


12.4.04

Varoa räkä 

Törkeän hyvä ohjelma telkkarissa tänään, ajattelin, ennen kuin tajusin etten ollut muistanut laittaa toosaa päälle ja seurasinkin vain kiinnostuneena omaa heijastustani, joka valui nojatuolista kohti lattiaa kuin jäykistymäisillään oleva laavavirta. Napinpainallus kaukosäätimeen ei sanottavasti heikentänyt tarjonnan tasoa, mutta vei sen itsekeskeisyydestäni pois, mikä oli helpotus. Nojatuolin pölyn keskelle on mahdollista vajota. Selailin kanavia, ihmiset näkyivät joko kokonaan tai navasta ylöspäin, variaatioita ei ollut. Kaikkien äänet kuulostivat samalta. Piikkikorkoinen nainen haukkui niiden ulkonäköä joita kiinnosti vain raha, ja silmälasipäinen mies kuvitteli kaikkien kansalaisten kiinnostuvan palavasta autoverhoomosta. Yritin saada yhteyden. Kuka tietää onnistuinko; ohjelma katkesi mainosten ajaksi ja jokaisen mainoksen välillä näin mustassa ruudussa itseni. Ehkä en saanut yhteyttä kehenkään muuhun. Scheisse! karjaisin, saksalaisten sukujuurteni noustessa yllättäen hetkeksi pintaan. Kun palasimme takaisin, kanava oli vaihtunut, ja hiihtäjät kuolasivat ruudun. En viihtynyt enää ohjelman parissa, mutta kaukosäädin puri minua sormeen ja mitäpä tuosta, loppujen lopuksi, olisin varmaan katsonut vaikka ruumiin mätänemistä jos musiikkivieraana olisi ollut Jari "it takes tuu tii tu töötituu" Sillanpää. Minulle vinkattiin silmää ruudulle laskeutuvan kärpäsen muodossa. Ohjelman loppuessa valitin kanavan palvelunumeroon.


"In the corner of my room
sits my one big eyeball"

(Mansun: Television)


9.4.04

Kauhee karvakausi 

Kun katsoo kissan silmiin, ei voi olla varma siitä, mitä mieltä se on Kantin tietoteoriasta, mutta sen voi surutta hyväksyä, että jokin mielipide sillä on. Kissan mielestä Immanuel Kant oli todennäköisesti väärässä, sillä kissat ovat niitä, jotka eivät millään luota kehenkään sellaiseen, joka ei saa työtään tehdyksi kerralla. Kissan mielestä oli silkkaa turhuutta, että Kant kirjoitti ajattelukritiikistään kaksi eri versiota. Kissan katseesta, varsinkin hämärässä, voi nähdä syvän halveksunnan niitä kohtaan jotka eivät osaa päättää.

Usko itseesi, kissa sanoo, katso nyt minuakin. On kevät, pudottelen karvoja jälkeeni kuin kapinen piski, olen talven jäljiltä vielä hiukan löystyneessä kunnossa ja refleksitkin elävät vielä maaliskuuta. Ja siitä huolimatta minä uskon itseeni. Uskon siihen mitä teen. Hei, ihan totta. Minä en ehkä ole maailman sulokkain olento (ja kissa tämän sanoessaan näyttää silti juuri siltä), mutta minullakin on omanarvontunto. Tapan tuon talitintin tai kuolen yrittäessäni sitä.

Ja minä hymyilen, sillä tiedän kissan taas liioittelevan mutta niinhän ne tekevät. Venytellessään kissan lihakset humahtavat kuin seinän takaa ohi ajava mopo. Kääntäessään kylkeä se maiskauttaa suutaan ja se tietää miksi Anaksimandros oli oikeassa, tavallaan, mutta sillä ei ole kykyä kertoa sitä meille, sillä sen tehdäkseen kissan pitäisi piirtää kaavio, eikä sillä ole tarttumapeukaloita joilla ottaa kiinni kynästä. Kissat nukahtavat aina onnellisina, ja ne ovat huvittuneita senkaltaisista havainnoista kuin "kissan kehrääminen koostuu kolmesta selvästi erilaisesta äänestä". Syödessään kissa sulkee silmänsä. Se näyttää lapselta usein, ja sen ajattelun sumentavat näennäisen typerät asiat kuten perhoset, valo ja narahdus.

Okei, kissa sanoo kun sen silmiin on katsonut tarpeeksi kauan, alkaa riittää. Se katsoo muualle, haukottelee niin että leuat naksahtavat ja ottaa harha-askeleen pudoten pöydältä ei-varsinaisen-tyylikkäästi, mutta kömpelöimmätkin hetkensä kissa kääntää voitokseen toteamalla että me emme sentään ole aloittaneet yhtään sotaa. Kun kissa tarraa jäniksen takajalkaan voitonriemuisa verenmaku suussa, ei siitäkään väitteestä kyllä voi olla aivan varma. Kissat eivät arvosta musiikkia, mutta luonto-ohjelmista ne pitävät, ja vuosi vuodelta niistä yhä useampien mielestä pitäisi viimein paljastaa ihmisille se mistä renessanssissa oli aikoinaan oikeasti kysymys. Kissat seurailevat ajan kankaaseen painuneita tassunjälkiä kauas meidän linnunratamme taakse.

8.4.04

Vain kohdattu jää 

Tänään, aamupäivän auringonsäteiden kimallellessa erinäisin sokaisevin tavoin vastaantulevien autojen tuulilaseista, minä kohtasin jään. Se lipui Aurajokea pitkin hyvin hitaasti, näin sen tulevan kaukaa jo siinä vaiheessa kun astuin harmaan tomun enimmäkseen peittämälle Tuomaansillalle. Jää oli kiilan muotoinen, vaaleanruskea, ja eteni kärki edellä kohti satamaa rauhallista kävelyvauhtia. Minunkin vauhtini oli kävely, ja rauhallinenkin enimmäkseen, ja jää liikkui kohti siltaa jota pitkin kävelin. Tuomaansilta on, kuten Turkunsa tuntevat tietävät, melko pitkä. Jää oli lähempänä sillan pohjoisenpuoleista päätä kuin minä vielä siinä vaiheessa. Astelin verkkaisesti, ei ollut sanottava kiire. Autot jatkoivat häikäisyään tasaisena virtana, niiden väliin ei syntynyt suojatiettömän kadunylityksen mahdollistavaa rakoa. Ja sitten olin enimmäkseen ylittänyt sillan. Koko ajan olin seurannut katseellani jäätä, enkä valehtele jos väitän että jo sen ensi kertaa kaukaa havaitessani tiesin että tiemme risteävät täsmällisesti. Samalla hetkellä jona jää lopulta lipui sillan alle, olin tarkalleen sen yläpuolella, ja meidän välillemme olisi voinut vetää pystysuoran viivan. Jos olisi katsonut tilannetta ylhäältä, olisi liikeratojemme tyylipuhdas suora leikkaus saattanut näyttää vaikuttavalta.

6.4.04

Hyvät pääsiäiset sulle jos ei nähdä 

Alamme hiljalleen lähestyä pistettä jossa asioiden kirjoittamisen mielekkyys on suhteessa verrannollinen niiden aiheuttamaan tilanahtauteen pääkopassa. Entä jos kaikki ne kirjaimet, jotka olen kauttani koskaan sanoiksi kuljettanut, ovatkin jostain muualta pois? Miten käy maailmassa sitten kun lopulta huomataan, että kirjoitamme sanoja jotka on jo kerran sanottu... ja kun huomataan että kuluneet lauseet kumisevat onttoina kuten nekin kuvainnolliset tyhjät tynnyrit joiden kylkeen ne aiemmin lausutut lauseet tuntuvat hanakoimmin hakeutuvan...

Ehkä vain olen herennyt epäilemään kirjoitetun tekstin mahdollisuuksia toimia minkäänlaisena välittäjäaineena ihmisten keskinäisessä informaationvaihdossa koska olen yrittänyt väsätä kasaan kirjallisuuden proseminaarityötä ahkerina yön tunteina. Tai ehkä olen lopulta langennut kirjainten eteeni asettamaan ansaan. Niiden kertymä on nyt kasautunut tarpeeksi suureksi estämään päivänvaloa hakeutumasta silmiini, ja kuten tiedämme: valo tuo mukanaan kuvan siitä mitä maailmassa todella tapahtuu. Mutta jos aurinko on sammunut kahdeksan minuuttia sitten, me emme tiedä sitä, ja käytämme ne kahdeksan minuuttia kirjoittamalla esimerkiksi lauseita. Jotka tuskin mitään tarkoittaa.




"Strangers passing in the street
By chance two separate glances meet
And I am you and what I see is me"

(Pink Floyd / Echoes)


4.4.04

Teeleipiä 

Kun ei ole syytä uskoa että mikään koskaan voisi kadota, ajattelee toisesta ihmisestä helposti pahoja asioita. Kun syöksykierre on alkanut ei enää saa mieleensä muita kuin niitä hyviä.

Sattuu.

2.4.04

Valokuvassa näkyvä etäisyys 



On häiritsevää kun kehitettyään rullallisen valokuvia (tässäkin asiassa olen perinteisen linjan kannattaja; digikamera tekee vain kuvaamisen liian helpoksi) huomaa että joissain otoksissa on elementtejä jotka eivät kuulu niihin. Tarkoitan sellaisia ihmisiä kuvien taustalla joiden ei pitäisi minkään logiikan mukaan olla siellä, tai omituisia varjomaisia notkahduksia kuvan esittämässä paikassa, tilassa. Ne vievät huomion. Tuntuu kuin kuvaa katsoessa se pieni poikkeama siitä minkä itse kuvaustilanteesta muistaa alkaisi huutaa, sen ääni on kirkuva ja imevä kuin palloksi rypistetyn tenttikuoren nielaisseen pölynimurin ääni. Hampaita irvistäen sellaiset kuvat asettaa albumiin paikoilleen, mieluiten joidenkin epäonnistuneiden otosten kanssa samalle sivulle ettei vain tulisi tilannetta jossa joutuisi näkemään sitä häiriintynyttä kuvaa uudestaan. Mutta se ei katoa ajatuksista. Se vaivaa koko päivän, ja kun painaa levottoman päänsä tyynyyn ja leijailee jo unen rajalla, hyökkää se kuva yhtäkkiä muistista esiin kirkkaana ja terävänä, kirkuvana. Sen värit ovat muuttuneet tummiksi, koko kuvasta on tullut pehmeä, syvä kerros joka nielaisee uneen pyrkivän itseensä ja pakottaa elämään uudestaan tilanteen jossa kuva on otettu. Ja aamulla yllättää itsensäkin kun herätessään huomaa sittenkin kyenneensä nukkumaan. Sitä ponnahtaa jalkeilleen, ottaa pöydältä vapiseviin käsiinä sen valokuva-albumin ja avaa sen juuri siltä sivulta - ja koko se häiriintynyt kuva on alkanut taipua, painua kasaan. Kuin sen tämän maailman lainalaisuuksiin pakotettu olomuoto ei lainkaan kestäisi sitä että sen pintaan on eksynyt näkymä jostain aivan toisesta todellisuudesta. Kuva rypistyy hitaasti mutta päättäväisesti, vuoden kuluttua se on lakannut olemasta, kietoutunut itseensä. Sen paikalla albumissa on vain tyhjä tila; tai ehkä ei vain tyhjä. Tuo kuvan jäljellejättämä tila on pikemminkin tyhjäksitekevä. Sitä katsova tietää että tilasta on kadonnut jokin siinä ollut. Se ei houkuta koskettamaan edes sormenpäällä. Kuva on luonut väärän tilan, antitodellisuuden hetkellisen ilmentymän. Se pakottaa yhä kiihkeämmin valokuvaamaan sitä mikä on todellista ja oikeaa, ja tämän seurauksena sattuu filmille yhä useammin juuri niitä asioita joiden ei pitäisi siellä olla. Kierre on valmis. Ja kuten alussa totesin, on se joka kerta yhtä häiritsevää kun näin käy.

1.4.04

Ei se pelaa joka 

Pelit ovat aina suuresti kiehtoneet minua, ja siksi haluankin tähän yhteyteen liittää lyhyen kuvauksen kehittelemästäni riemuisasta seurapelistä, joka toistaiseksi kulkee nimellä KELAn varjo, mutta kyseessä on tietenkin pelkkä työnimi, sillä Anssi saattaa suuttua.

KELAn varjoa pelataan pelilaudalla, jonka mitat ovat 78x86,5 senttimetriä. Siihen on piirretty yksityiskohtainen kartta mielikuvituksellisesta fantasiakaupungista, jonka jakaa kahtia "Aurajoki", ja jonka keskustan vasemmassa alareunassa on "linna". Pelaajien lukumäärä on mikä tahansa yhden ja seitsemäntoistatuhannen väliltä. Kun jokainen on heittänyt noppaa, suurimman tuloksen saanut aloittaa, minkä jälkeen on vuorossa tästä neljäs pelaaja myötäpäivään laskien ja niin edespäin joka neljäs.

KELAn varjon pelaajat ovat "opiskelijoita", eli heidän tehtävänään on saada mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman paljon tietoa päähänsä ja selvitä samalla hengissä syömättä. Kun heittovuorot on ratkaistu, arvotaan pelaajien aloituspaikat, eli pelin termein "asuinpaikat". Ne joilla on tuuria, pääsevät "Aurajoen" tuntumaan. Jos satut saamaan aloituspaikaksesi "Ylioppilaskylän", menetät kuusitoista heittovuoroa ja voitkin saman tien painua kaljalle sillä siinä vaiheessa kun pääset takaisin peliin ovat muut todennäköisesti jo "valmistuneet".

Lähimpää "yliopistoa" aloituspaikkansa saanut aloittaa. Hän nostaa kortin "motivaationmenetys"-pakasta, ja toimii sen antamien ohjeiden mukaan. Motivaationmenetys-kortteja saattavat olla mm. "kirjastosta varastettu tenttikirja", "professori ei pidä naamastasi", "professori pitää muutamista muista ruumiinosistasi hieman liikaa" ja "yllättävä raskaus". Kortin nostettuaan pelaaja heittää 2,7-sivuisella nopalla ja liikkuu sen osoittaman määrän ruutuja epämääräiseen suuntaan yrittäen löytää "yliopistonmäeltä" "kielikeskusta". Siinä epäonnistuttuaan hän menee baariin yhden heittovuoron ajaksi.

Kun ensimmäinen pelaaja on siirtänyt, otetaan peliin mukaan "motivaationlisäys"-kortit. Siirtonsa suorittanut pelaaja heittää 6-sivuista noppaa, ja tuloksen ollessa 1-5 (kuutosen tullessa heitetään uudestaan), ilmestyy "syöveristä" hirviö nimeltä "Haatainen", ja tuhoaa pelaajien motivaation. "Motivaationlisäys"-kortit revitään silpuksi ja sytytetään palamaan, eikä niihin palata enää koskaan myöhemmissäkään peleissä.

Kun kaikki KELAn varjon pelaajat ovat käyttäneet loppuun "tukikuukautensa", nostetaan kortti pakasta "epätoivoisia ratkaisuja". Jokainen kyseisen pakan kortti on tyhjä. Peli päättyy. Jokaisen pelaajan kohdalla heitetään 1-sivuista noppaa. Ykköstä korkeammalla tuloksella pelaaja ei syöksy pää edellä "Aurajokeen".


This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker