<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

31.3.04

Räiskäle (eli Parodia Omnivorum) 

Erityisen vaikuttaviksi eivät pääse muodostumaan loppuelämän kannalta ne hetket, joiden aikana tajuaa kristallinkirkkaasti sen, että ei ikinä tule valmistumaan fil.maisteriksi siitäkään huolimatta että on pikapuoliin kolme kokonaista vuotta opiskellut tähän titteliin tähdäten. Niitä hetkiä kun on nykyisin aivan liian usein. Ne iskevät ei-ketään-yllättäen takavasemmalta (ja huomattavasti useammin suoraan edestä) keskellä päivää yliopiston kahvilassa, ne käyvät kimppuun oppiaineen harjoitushuoneessa proseminaarikurssin aikana. Ne vyöryvät ylle kuin laava niinä hetkinä joina huomaa ettei ole viimeiseen puoleen tuntiin seurannut opetusta kun on taas kerran harhautunut suunnittelemaan tulevan suurromaaninsa juonenkäänteitä. Ne katsovat peilistä aamuisin. Ne hetket. Toteavat, penteleet: "Piti sinun sitten tämäkin valinta elämässäsi tehdä." Ja mitäpä ihminen siinä; istuu ja ihmettelee. Näppäilee verkkoon sanan pari. Voiko uskottavasti tutkia sitä samaa luovan toiminnan alaa jolla on tarkoitus päästä lähitulevaisuudessa ihan tolkuttomasti pätemään?

Nii ja sit tää niinku pohtis ittekseen: Onkohan kukaan huomannut että tuossa sivun oikeassa laidassa sijaitsevassa "viime aikana soittimessa" -listassa on yleensä linkitys johonkin mainittavaa äänitettä ylenmäärin kehuvaan arvosteluun? Toimintani pyyteettömänä informaationjakajana ja hyvän musiikin ilosanoman levittäjänä on silkkaa uhrautumista, ystäväni! Ellei johonkin tiettyyn äänitteeseen linkkiä löydy, merkitsee se joko sitä etten kerta kaikkiaan löytänyt kyseistä tuotetta arvosteltuna mistään, tai sitten arvostelut olivat vähemmän mairittelevia. Enkä varsinaisesti halua johtaa ketään sellaisen luokse - siitäkään huolimatta että omien suosikkilevyjen röyhkeän provosoiva lahtaaminen on usein hillittömän hauskaa luettavaa. Ehkä Ugus alkaa kirjoitella omia musiikkiarvostelujaan. No ei Uguksella kyllä oikeesti ole sellaiseen lainkaan aikaa.


29.3.04

Jeesus tulee! (elokuvateatteriin lähelle Sinua!) 

Elämme kaksituhattalukua ja ajat ovat sellaiset että kahden tunnin mittainen kaikesta henkisestä sanomasta riisuttu verikekkeri nähdään äärimmäisen uskonnollisena elokuvana. Hartaat kristityt juoksevat - ainakin Atlantin takana; toivon ettei täällä sentään - teattereihin saamaan uskonnollista hurmosta kidutuksesta. On se hienoa, että suvaitsevaisuutta ja muutamia muitakin edelleen hyvin käyttökelpoisia ajatuksia viljelleen ihmisen elämästä ei saada irti muuta kuin helvetin väkivaltainen piinapätkä josta on kaikki ne hyvät opetuksetkin jätetty pois; lietsotaan vain vihaa, katkeruutta, pelkoa, ahdistusta, surua, sääliä, vastenmielisyyttä. Siinä ilmeisesti ne arvot, joilla kristinusko kaksituhattaluvalla toimii. Että tältä pohjalta. Monty Pythonin Brianin elämä lienee täältä ikuisuuteen paras Jeesus-aiheinen elokuva; ainakin se sisältää enemmän teräviä ja älykkäitä havaintoja ihmiselämästä kuin yksikään toinen näkemäni elokuva. Voipa siinä halutessaan nähdä varsin selviä kannanottoja suvaitsevaisuuden puolestakin. Mielenkiintoista. Gibsonin jeesuksenkidutuspätkästä sen sijaan tulee mieleen vain Tom Waitsin kappale:


"I can hear him rolling down the lane
I said Hollywood be thy name
Jesus gonna be here
Gonna be here soon"

(Tom Waits: Jesus gonna be here)

28.3.04

Se on meinaan just eikä melkein lähtemäsä mopo käsistä 

-No niin, tervetuloa Turkuun hyvät matkalaiset Turistimatkat OY:n puolesta. Jos katsotte vasemmalle niin näette ruumiin.

Suurin ikkunoin varustettu linja-auto jatkoi etenemistään rauhallista Virusmäentietä pitkin keväisen auringon langetessa ikkunoista matkustajien käsivarsille kuin kauan kadoksissa ollut rakastettu. Kukaan ei sanonut hetkeen mitään, sitten eräs matkustajista nousi paikaltaan ja käveli matkaoppaan luokse bussin etuosaan.

-Anteeksi.
-Niin, matkustaja?
-Sanoitteko todella äsken että vasemmalla voi nähdä ruumiin?
-Kyllä.
-Ahaa. No hyvä että asia tuli selväksi. Se tosiaan hämmensi minua.
-Uskon sen.
-No ei minulla muuta. Ruumis tienposkessa. Sattuuhan sitä.
-Ei satu enää. Sehän se on juuri oleellista ruumiina olemisessa. Ei satu.
-En minä sitä. Lähinnä tarkoitin että tapahtuuhan niitä asioita, ja keitä me kuvittelemme olevamme voidaksemme muka tarkoin määritellä mitkä seikat milloinkin kohtaamme elämän varrella? Ei ihmisellä ole kykyä sellaiseen. Asiat tulevat vastaan, ne täytyy kyetä käsittelemään. Tietysti voi halutessaan pyrkiä myös jättäytymään todellisuuden ulkopuolelle. Monet tekevät niin. En tiedä onko se järkevää, itseäni moinen vaihtoehto on pelottanut; mitä menetän ellen prosessoi päässäni asioita joita universumi kohdalleni heittää? Viskaanko syrjään mahdollisuuden päästä lähemmäs totuutta, ihmisyyden merkitystä? Vai olenko vain rationaalinen jaottelija? Ehkä kaiken tarkoitus onkin siinä ettei aivan kaikella sentään ole tarkoitusta.
-Niin.
-No mutta minä palaan paikalleni.
-Tehkääpä se.

Bussi ajoi läpi tien poikki viritetyn punakeltaisen puomin ja matkaopas sytytti tupakan ajatellen parempia vuosia jolloin hän oli ollut pätkätöissä Äetsän jännemittaritehtaalla, Honkajoen Matkahuollon baarissa ja kerran yhden viikon Lahden elinsiirtomeijerissä. Puolivälissä tupakkaa hän huomasi kuskin virnistelevän kummallisesti.

-Kuski?
-Niin, matkaopas? Heh heh.
-Tulipa mieleen tuosta äsken täällä auton etuosassa käyneestä matkustajasta että onko tuota kahvimasiinan litkua taas terästetty?
-Heh heh.
-Niinpä tietenkin. Lapsellista, kuski, hyvin lapsellista.
-Heh heh.

Matka jatkui latteissa merkeissä. Maisemat vilahtelivat ohi ikkunoiden ulkopuolella, välillä sisälläkin. Tapahtui yllättävä siirtymä.

-Vieläkö kirjoitat sitä "mopo käsistä" -juttua?
-Joo, mutta kyllä tämä pikkuhiljaa valmistuu.
-Nettiin sitä ei kyllä ole tullut tavuakaan.
-Tä?
-Täällä on vaan jotain hämärää turistimatkakuvausta.
-Ei perkele.

Valot välähtivät. Koneen sisältä nousi savu ja "mopo käsistä" jäi ikuiseksi haaveeksi niiden mieliin jotka olivat kuulleet tuosta kiehtovasta kertomuksesta mainittavan.

Turistimatkat OY kiittää mielenkiinnosta ja haluaa vielä näin lopuksi toivottaa hyvää kevättä kaikille matkustajilleen sekä muistuttaa siitä, ettei meistä kukaan ole loppujen lopuksi ihmisyydelleen velkaa mitään. Carpe diem.



27.3.04

Kuolema on uutinen 

Viimeviikkoinen liikenneonnettomuus on puhuttanut monia, ei minua niinkään, itse olen lähinnä keskittynyt vaahtoamaan aiheeseen liittyneestä uutisoinnista. Se onnistui suututtamaan. Kun perjantaina avasi television sai silmät ja korvat täyteen romuttunutta linja-autoa, yksityiskohtaisia kuvauksia matkustajien päät murskanneista paperirullista ja luetteloita aiemmista suuronnettomuuksista. Miksi? Se ei selvinnyt minulle. Käänsin kanavaa, eihän sellaista pystynyt kuuntelemaan. Tuli vastenmielinen olo, "saatanan ruumismadot!" teki mieli karjua. Mutta kukapa olisi kuullut kuin naapurit.

Iltapäivälehdet laittoivat lööppeihinsä mustat reunukset ja varsinkin toinen (en muista kumpi; kuka ne muka erottaa?) oli tosissaan innostunut. Lööppi sisälsi preesensmuotoista kerrontaa pahaa-aavistamattomasta linja-autosta joka täynnä elämältä paljon odottavaa nuorisoa lähtee matkalle kohti pohjoista ja blah blah blah... Samat lööpit jatkuivat vielä tämän viikon alussakin. Ensin alkuun olin varma että iltapäivälehtien toimistoissa kilisteltiin samppanjalaseja, tämänkaltaiset jutut kun myyvät... Ja varmaan niin tehtiinkin. Mutta taisipa käydä niin että kuohuviini eksyi väärään kurkkuun. Ainakin maanantai-iltana kohtasi nimittäin kaupassa oudon näyn: iltapäivälehtien standit olivat edelleen lähes täysiä. Suruasuinen kuolemilla mässäilevä lehti ei ollut kansalle kelvannut. Se sentään antoi toivoa. (ja yritän hätistää mielestäni sen ajatuksen, että lehtiä oli painettu tupla- tai kenties triplamäärä ja niistä suurin osa upposi kansaan kuin häkä)

Näytetilauksena nyt jo neljättä viikkoa kotiini kannettu Seura, jonka viimeviikkoisen numeron ansiosta tiedän lopulta minkä näköinen on paljonpuhuttu Janina Frostell -niminen laulaja, jatkoi kuitenkin vielä eilen tapauksella mässäilyään. Kiusallistahan se tietenkin oli kyseisen perjantaisin ilmestyvän lehden kannalta, että onnettomuus tapahtui nimenomaan perjantaina. Minun mielestäni viikko on tarpeeksi pitkä aika jotta koko onnettomuuden olisi voinut vaikkapa, no, jättää käsittelemättä tämän viikon lehdestä. Vaan ei. Seura kehitti kokonaan uuden näkökulman. Kantta ei koristanut rusentunut linja-auto, vaan turmassa menehtyneitä tyttöjä esittävä vanhojentanssikuva. Samaa materiaalia löytyi sisäsivuilta. Vanhempia haastateltiin, pikkupaikkakunnan tuntoja kyseltiin. Pääkirjoituksessa lueteltiin onnettomuudessa kuolleiden nimet. Miksi?

Puolivälissä viikkoa muuten onnettomuusuutisointi poistui lööpeistä ilmeisesti Irakissa tapettujen suomalaisten tieltä. Näinhän se menee. Kuka kuolee seuraavaksi?

Voit lukea sen huomisen lööpistä.


26.3.04

Roikkumisen taide 

Kevätpäivät ovat mukavia silloin kun ne lähtevät etenemään ennakkoon suunnittelemattomasti. Aamu oli niin kuin aamut yleensä ovat; enimmäkseen olematon. Yliopistojen perjantait ovat toiminnasta vapaita, ainakin toistaiseksi kun ei tuo paljonpuhuttu Bolognan prosessi ole vielä tehnyt tästäkin paikasta suoriutumislaitosta. Kirjoittelin kaikessa rauhassa napakoita juonenkäänteitä valmistuvaan suurteokseeni (tm), kun puhelin soi ja kutsu kävi kahville. Jos yliopistossa on jotain hyvää, ja korostan sanaa jos, sitä ovat ne monet kahvilat joita on ripoteltu pitkin kampusaluetta. Tai no monet ja monet mutta on niitä muutama. Cappuccinolla päivä käyntiin, sitten torille, vailla suuria suunnitelmia. Kunhan roikuimme. Joskus roikkuminen turhauttaa. Se aiheuttaa pelkkää tekemättömien töiden takaraivossa säteilevää ahdistusta, kiireen tuntua, ärtymystä. Mutta ei tällaisina päivinä. Ei nyt kun on perjantai, aurinko paistaa, kellään ei tunnu olevan kiire minnekään, ei edes. (lause lopetettu kesken tekstinvalvontaviranomaisten toimesta) No joo, olihan minulla tietysti alkuperäisenä suunnitelmana mennä katsomaan Lost in translation, pari viikkoa sitäkin on jo tullut lykättyä. Vaan se tosiasia että oli niin tolkuttoman kaunis ilma, yhdistettynä siihen etten kello kolmeen mennessä ollut vielä saanut sisuksiini muuta kuin sen cappuccinon, johti siihen että tuo Sofia Coppolan, jonka Virgin suicides on edelleen parhaita milloinkaan tehtyjä elokuvia, teos saa taas siirtyä päiviin seuraaviin. Ehkä näen sen ensi viikolla, ehkä ensi vuonna. Ehkä en koskaan. Koska loppujen lopuksi, kun asiaa tarkkaan ajattelee, ei sitä ole "pakko" nähdä. Ei ole olemassa mitään sellaista elokuvaa joka olisi "pakko" nähdä, ei sellaista kirjaa joka on "pakko" lukea, ei sellaista levyä joka on "pakko" kuulla. Ja niin minä sitten käyskentelin tänne tietokoneluokkaan ja muistellessani löytyykö kotoa spagettia vai nuudelia nostattivat Helsinginkadulla huristavat linja-autot ilmaan tomupilviä joiden keuhkoihin kertyessäkin olin onnellinen, sillä tiestä nousevat tomupilvet kertovat keväästä. Ja ellei siellä kotona ole kumpaakaan niin tulipa ainakin ostettua iso pussillinen irtokarkkeja sitä elokuvaa varten. Syön sitten kotiin päästyäni ne karkit.


25.3.04

Lehdet puista 

Akateemisen kirjakaupan lehtihyllyä tulee selailluksi harvoin, ja toisaalta eipä siihen lehtien vaihtuvuustahdin huomioon ottaen niin hirveän usein kannata ryhtyäkään. Tässä päivänä muutamana oli kuitenkin sellaiseenkin aikaa, ja taas iski ihmetys siitä kuinka paljon lehtiä katsotaan tarpeelliseksi Turunkin kokoisessa - eli loppujen lopuksi kai suhteellisen pienessä - paikassa myydä. Lehtiä lehtien perään, suurin osa painettu kiiltävälle, sileälle, kauniille ja äärimmäisen epäekologiselle paperille. Kuinkahan monta puuta oli pelkästään Turun akateemisen lehtihyllyssä kaadettuna, paperiksi jauhettuna, musteella ruiskittuna, hyllyyn hintalapun kera kannettuna? Lehdet putoavat puista meidän ostettaviksemme.

Oli paljon lehtiä jollaisten olemassaolosta en ole tiennyt mitään. Oli hieno antiikin taideteoksia käsittelevä katalogimainen lehti, jonka uljaan nimen olen tosin jo unohtanut. Oli musiikki- ja designlehtiä, automaalaajien oma lehti ja henkilökohtainen suosikkini: International watch, rannekelloharrastajien pää-ääneenkannattaja. Oli muuten melkoisen paksu. Siihen mahtui paljon kiehtovia kuvia kaikille kellofetisisteille. Mutta ehkä sittenkin mielenkiintoisinta oli eroottisten lehtien ja filosofisten, uskonnollisten & taidelehtien sijoittaminen samaan pieneen hyllyyn lehtiosaston nurkkaan. Ovatko ne kaikki niitä joita ostetaan hieman häpeillen? Filosofinen Niin&näin kätketään takinkäänteeseen ja hieman punastellen lasketaan tiskille jossa myyjä sen nopeasti sujautta muovikassiin ja suurta numeroa tekemättä ottaa asiakkaalta vaaditun hinnan. Myös Ortodoksinen maailma -niminen lehti sijaitsi tässä hyllyssä, Kirjailijaliiton lehdestä puhumattakaan, mutta täytyy myöntää että sitä en kyllä kehtaisikaan ostaa.

Mutta se minulla on kyllä monesti mielessä käynyt että kuka menee ostamaan Jallun Akateemisesta kirjakaupasta? Millainen luonneprofiili sopii tähän henkilöön? Hän ei haekaan vessalukemistoaan häpeillen syrjäkadun ärrältä, hän laukkaa keskellä päivää akateemiseen, selailee häpeilemättä koko filosofisen (ruumiin- & hengenfilosofia samassa hyllyssä, kätevää) osaston läpi ja päädyttyään haluamaansa läväyttää sen tiskille veistellen myyjälle samalla vitsiä silmää iskien. Hän lienee sellainen estoton nykymies, sellainen tavallinen dressman-veikko.

24.3.04

Kuin katsoisi varjoihin 

Kasvoja, kasvoja. Mikä siinä on, en pääse irti tilanteista. Tiedän sen millaisen ympäristön tarvitsisin kyetäkseni toteutumaan ihmisenä (..."vain silloin kun olet luona mun / minä ihmisenä toteudun"... Juice Leskinen: Yölento), mutta ympäristö ei avaudu tarpeilleni. Se ei tunnusta minun oikeuttani toteutua. Julmaa. Ajattelen tänään itseni kylmettäen että puolen vuoden päästä en enää kaipaa niitä ihmisiä joista useimmat näin varmaan tänään viimeisen kerran. Ei tunnu toimivan; paskat siitä. Minkä sille kuitenkaan voi?

Ihmisiä voi oppia tuntemaan loppujen lopuksi hyvin harvoin eri tavoin. Ja ovatko niistäkään tavoista kovin monet pitäviä. Alkaako ihmisten välinen kanssakäyminen vuotaa kuin seula jos se on saanut alkunsa vääränlaisesti? Entä me, jotka olemme hiljaisia, harkitsevia, virtaavatko meidän ohitsemme ihmisvirrat; sellaiset, joiden sisältämiin yksilöihin me kiinnymme syvästi ja ennen kuin tajuamme, he ovat lipuneet horisonttiin.

Minulle kerrottiin tänään että minusta näkyy ulospäin se, että olen herkkä. Oli kauniisti sanottu. Pakotti ajattelemaan että niinkö se tosiaan on? Etteikö tosiaan merkitse mitään se kvartsinkova kuori jonka olen rakentanut itseni ja maailman väliin? Joku näki senkin läpi. Ja teki tällaisen tulkinnan. Se antaa toivoa.



23.3.04

Nobody cares when you're gone 

Taas tänään täällä. Rakas päiväkirjani, miten sinäkään enää jaksat. Kun kastan tätä rispaantunutta korpinsulkaa musteeseen kerta toisensa jälkeen käy mielessä ettei minun välttämättä tarvitsisi tehdä niin. Rakkaani, nämä kellastuneet sivut. Ja siinäkö kaikki? Pitikö tämän olla joskus jotain suurempaa? "Ne jotka tietävät, vaikenevat." Muistan lukeneeni tuon lauseen joskus runossa. Mutta kuka sen on kirjoittanut?

Tietyn ikäisenä ihminen alkaa katsoa taaksepäin ja miettiä saavutuksiaan. Rakas, rakastettuni, kultainen päiväkirjani. Minäkin olen nyt ryhtynyt siihen. En tarkoituksella, mutta nämä kynttilät savuttavat huoneeni niin ettei eteenpäin enää näe. Peili näyttää menneisyyden, sillä valo kulkee tietyn ajan katsojan ja peilin välillä. Kuinka kukaan voisi koskaan nähdä tulevaisuuden? Edes nykyhetken? Yritän muistella koska minun runoilijansieluni sai ensimmäisen lommonsa. Oliko se sinä syksyisenä yönä Mont De Rabelaux'n linnassa, kun hovineidot nauroivat ja nauroivat eivätkä lopettaneet ennen kuin Jacques korotti ääntään... ja kirkonkellot kumisivat laakson seinistä...

Totta puhuen en koskaan ollut siellä. Pöydälläni on piirustuslehtiö ja ihmisten kasvoja. Ne ovat kaikki menneitä mahdollisuuksia kääntyä toisaalle siltä suoralta ja huomaamattomalta polulta jota olen päättänyt kulkea; jokainen mahdollisuus on jäänyt käyttämättä. Sinä kultainen päiväkirjani! Sinun sivusi pian loppuvat. Ketä minä sitten halaan?




"I've blown it in every single way,
screwed every single chance that came..."

(Mansun)

22.3.04

Revin sinut hiuksista pihalle 

Kun akateeminen ihminen rakastuu, hän ei ymmärrä rajojaan. Tai ehkä hän ymmärtää ne liiankin tarkasti, lopputulos on joka tapauksessa sama. Hän yrittää muodostaa tilan, jossa tasapainoillaan akateemisen suorittamisen ja pyyteettömän rakkauden välillä, mutta hän epäonnistuu siinä. Akateeminen ihminen ei huomaa, että akateeminen suorittaminen ei ole lainkaan mikään tila; ei ainakaan mikään erityisen tärkeä. Pahinta tämä ongelma on varmaankin humanisteilla, mutta en mene tästä takuuseen koska en tunne juurikaan muunlaisia suoriutujia. Me humanistit olemme aivan erityisessä vaaravyöhykkeessä rakastuessamme. Meidän suoriutumisemme rajat kun jatkuvat tunnetusti täältä naapurigalaksiin ja vähän yli - ja kuitenkin siihen väliin mahtuu enimmäkseen ilmaa. Akateeminen suoriutuja siis rakastuu, ja hän yrittää sovittaa rakkautensa siihen puoli maailmaa täyttävään tyhjyyteen. Seuraa tyylipuhdas epäonnistuminen. Akateemisen ihmisen rajaton suoriutumisen tarve saa rakkauden näyttämään naurettavalta, siitä tulee vapaa-ajan harrastus, kirjatenttien välillä ylläpidetty kahvilanpöytäsuhde. Ja niin käytäntö kohtaa teorian, valitettavasti tuhoisin seurauksin.

Vaikka toisaalta. Kun akateeminen ihminen sitten lopulta jättää vapisevin käsin gradunsa professorin pöydälle, hänen todellisuudensa rajat kutistuvat toiseksi ihoksi hänen itsensä ympärille. Yhtäkkiä hän kaipaa tilaa. Silloin kelpaa rakastua. Siihen on yhtäkkiä aikaa; ne loputtomat pimeät tukikuukaudet ovat takana ja KELAn huomautukset ovat menneet, vain pimeys ja yksinäisyys jääneet. Saadessaan itselleen opinahjonsa taholta tittelin akateeminen suoriutuja on lakannut olemasta suorituja, enimmäkseen hän on lakannut olemasta akateeminenkin. Enää hän vain on. Hänellä on aikaa rakastua; hänellä on jopa tarve siihen. Mutta kuka sellaiseen työttömään luuseriin päin edes vilkaisisi?


21.3.04

Born boring 

Kun jonkin puolisuunnikkaan muotoisen savipellon laskuojasta nousee minunlaiseni varjomainen hahmo kuivia heinänkorsia hiuksissaan, ei ollenkaan ihmetytä se, että harva kiinnostuu. Minä olen juuri se tyyppi, joka kuivaa silmälasejaan sateessa rikkirispaantuneen ruutupaidan reunaan. Ei meidän lakeuksilla kasva kiinnostavia ihmisiä, ei ainakaan jos sattuu olemaan vakaumuksellisen päätöksen tehnyt elämäntapataiteilija, jolta puuttuu paitsi elämä, myös tavat ja taide. Niiden, jotka eivät ole tahtoneet tulla elämää suuremmiksi, on helpompaa olla merkityksellisiä. Heidän, joiden katsotaan yrittävän olla muita parempia, on äärimmäisen vaikeaa olla tulematta juuri siksi, vaikka he harvoin sitä todella haluavat; niin vain luullaan. On se kumma miten joskus voidaan ymmärtää väärin, ja downright masentavaa se, että vasta vuosien jälkeen huomaa kaikkien niiden kusipäiden sittenkin olleen oikeassa, joiden vuoksi on iltapimeällä puinut nyrkkiä ja tiristänyt kyyneltä silmäkulmasta. Silloin kyllä melkein lipsahtaa huulilta että ai perhana. Ehkä he yrittivät sittenkin vain vihjata minulle jotain.

Yllä oleva tekstintynkä koostuu pelkistä yleistyksistä, eikä sen sisältämistä viittauksista kohdistu todellisiin ihmisiin kuin korkeintaan joka kolmas.

Luulen, että vielä lokakuun alussakin tänä vuonna voin todeta: "Maaliskuun kahdeskymmenesensimmäinen oli vuoden 2004 syyskuisin päivä."



20.3.04

Havainnoi 

Kun arkipäivän katkaisee sattumus jollaista ei ole arvannut odottaa, joutuu arvioimaan tilanteensa uudelleen. Päivä on vaihtanut peruuttamattomasti suuntaa. Puhutaan tapahtumasta, joka on koskettanut kaikkia. Kansa havainnoi. Ja hiljalleen leviää niiden määrä jotka ovat kuulleet sattumuksesta, viimeisetkin vähän ennen auringon laskua. Ja yön tullen tilanne on muuttunut; ajatellaan että ollaan erilaisessa tilanteessa kuin aamulla, jolloin sattumus oli vain sen kohdanneiden tiedossa. Yksilö yrittää nukahtaa, jäsentää mielessään tapahtunutta ja konstruoi itselleen varmuuden siitä, että loppujen lopuksi juuri häntä ei ole koskettanut mikään. Hän, yksilö, on jäänyt todellisuudessa sattumuksen vaikutusalueen ulkopuolelle. Yksilö nukahtaa ja aloittaa seuraavan päivän myöntämällä että maailma pyörii edelleen. Mikä sen koskaan pysäyttäisi? Ei sellaista sattumusta ole. Sehän siinä kai surullisinta on.


18.3.04

Olin kotona, se ovikello vain ei toiminut 

Hämmästyttävä väsymys iski, kuten se torstai-iltaisin usein iskee, eivätkä edes kahvi, lakritsi ja Pirkka Sirkus-cookie kyenneet estämään minua olemasta suoriutumatta suunnittelemastani siivousprojektista. Jotain oli tehtävä. Miehekkäin elkein tartuin tietokoneeseen ja tein jotain jota on jo pidempään pitänyt. Unohdin oman Päivän pamaukseni ja tutustuin tuhtiin määrään aiemmin enimmäkseen vieraaksi jääneitä blogeja satunnaisotannalla. Luin sairaalakäynneistä, kannanotoista naistenpäivään, baarinovisattumuksista, elokuvista, kevään tulosta, pääsykoeahdistuksesta, talvilomasta, päivänpolitiikasta. Karttuuko tieto ympäröivästä todellisuudesta blogien kautta? Onko ympäröivää todellisuutta? Ja miten tämä vaikuttaa omaan tiedostamiseeni sijainnistani suomalaisessa blogiyhteisössä? Muut kirjoittajat tunnen ohikulkevina kosketuksina, kuten tuntevat ne jotka asuvat Neptunuksen syvissä vesissä Johanna Sinisalon novellissa Yövesi. Ja meilläpäin liikkuu pelkkiä kylmiä virtauksia, niinpä niin.

Olo on silti harhainen. Kuin olisi kuunnellut keskusteluja baarin pöydistä, eikä kuitenkaan ole saanut todellista kontaktia kehenkään. Palaa yksin kotiin hiljaisia katuja ja miettii niitä ihmisiä. Että mitäköhän niille nyt kuuluu. Kaikille niille kansalaiskommentaattoreille, arkipäivän ajattelijoille. Ja niille muutamille kajahtaneille neroille jotka eivät ole tästä maailmasta, siellä baarin pimeässäkin sen näki.

Mikä ei kuulu joukkoon? A) Ystävät B) Menestys C) Vaikutusvalta

Ihan järjettömän hienoa toisinaan vain tietää ettei ole ainoa joka kirjoittaa samoin kuin ajattelee, ja päinvastoin.





"Sitä toivoo että piuhojen päällä eivät ihmiset tänään tanssisi..."

(Absoluuttinen Nollapiste: Hyviä muistoja, huomenna suihkuun)


Sattuipa hassusti matkalla taivaaseen 

Ei siinä mitään sen kummempaa ollut. Talotkin näyttivät tasaisen harmailta vielä siinä vaiheessa kun hitaasti raahautui ylös sängystä ja kuunteli nivelten pauketta. Vanhus ei ole koskaan yksin, vai miten se sanonta kuului. Mutta sitten huomasi että joen vastarannalla tanssittiin. Niin kauas ei nähnyt hyvin, koivukin kasvoi liian lähellä ikkunaa ja peitti näkyvyyden, mutta kuitenkin oli selvää että siellä mitä oli jo vuosikaudet pitänyt tyhjänpäiväisenä joutomaana oli menossa jotain joka oli saanut monet ihmiset onnelliseksi. Sitten sattui vilkaisemaan kelloa, jonka ruosteinen heiluri nakutti epätahtia seinällä. Aamu oli pidemmällä kuin olisi pitänyt.

Eikä siinä loppujen lopuksi ollut mitään sen kummempaa missään vaiheessa. Vilkaisi kalenteria, ja viimeinen luento oli mennyt. Tenttipäivää ei ollut merkitty, eikä sillä, tuskin siellä olisi tullut käytyä. Vielä siinä vaiheessa kun rintaa alkoi pakottaa tunsi että tekeillä on jotain aivan ihmeellistä sinä aamuna ja lopulta se sana valui esiin, se mitä oli huomaamattaan etsinyt tietoisuutensa perukoilla. Kevät. Nyt se tosiaan...

Eivätkä ne olleet ihmisiä jotka tanssivat siellä joen vastarannalla, heinikko siellä vain aaltoili tai ehkä, me emme todella voi tietää sitä, myös jokin sellainen jonka saattoi nähdä vain koska oli jo hitaasti jättämässä tämän todellisuuden. Kevät, sanoi, ja otsa kopsahti ikkunaan ja suljetut silmät näkivät kaistaleen taivasta ennen kuin poski painui lattiaan, hitaasti, kuin tyynyyn.


17.3.04

Varjoja kuvaruudulla 

Tänään se tuli todistetuksi, että näytän videoituna yhdistelmältä Ville Valoa (jalat), Arvi Lindiä (kädet & keskivartalo) ja neuroottista zombia (pää). Saattaisin siis olla tyrmäävän tehokas haudasta nousseena teinejä villitsevänä eläkeläisuutistenlukijana. Missä on minunlaiseni mahdollisuus toteuttaa itseään? Miksi tuosta hemmetin telkkarista ei koskaan näy muuta kuin Päivien viemää? Miten pidetään pieneläinyhdistykselle puhe kissanhankkimisessa huomioon otettavista asioista?

Nämä kaikki liittyvät oikeasti toisiinsa.

Sitä tutustuu uusiin ihmisiin jotka ovat mukavia ja sitten yhtäkkiä ei enää ole missään tekemisissä heidän kanssaan. Sen ajatteleminen saa surulliseksi.

16.3.04

Hualar' 

Täytyypä tunnustaa että on yksi asia (no oikeastaan monta - mutta tämä kirjoitus käsittelee vain yhtä) joka tässä yliopistomaailmassa on totisesti ärsyttänyt. Se on tuo haalarien käyttö. Kun esimerkiksi vappuna tai laskiaisena lähdetään kaduille bilettämään kunnon humalassa niin pitää olla yllä haalari. Aivan. Se on rasittavaa. Yritän olla puuttumatta siihen, että tuollaisen hoilottavat haalarilaumat näyttävät itse asiassa melkoisen tyhmiltä, minua kun on siinä aina enemmän kiusannut se, että haalarihan on tunnetusti asu, jota käytetään monenlaisissa fyysistä uurastusta vaativissa työpaikoissa. Se, että akateemista uraa itselleen pohjustavat opiskelijat pukeutuvat tällaisiin duunarihaalareihin vain silloin kun on tarkotus vetää ahterit olalle tuntuu, no, melko suoralta vittuilulta. Että ähäs, kattokaas meitä, näytetään ihan duunareilta. Olen ollut aikanani tehdastyössä, jossa joka aamu kello seitsemän kiskaisin ylleni sellaisen haalarin. Ei se mitään riemujuhlaa ollut. Palkka sentään juoksi, tosin sekin nousi kun siirryin kirjaston tiskin taakse. Siitä olen kuitenkin ollut onnellinen että vaikka kovin monet haalareihin katsovat viisaaksi sonnustautuakin, niin me kirjallisuudenopiskelijat emme - ainakaan täällä Turussa - ole sanottavammin asiasta innostuneet. Ei niitä meidän yllä näe. Ja löytyy haalareihin kriittisesti suuntautuvia muualtakin; ainakin elävästi on jäänyt mieleen toissavuonna Jyväskylässä näkemäni sikäläisen taidehistorian ainejärjestön tulevia bileitä mainostanut juliste, jossa luki: "Sisäänpääsy ilman haalareita 2 euroa. Haalarien kanssa 20 euroa." Juuri tätä mieltä olen haalareista minäkin, vakaasti.


15.3.04

Otanta 

"Nostapa poika toi kassi nuoremmakses mulle."
"Anteeks?"
"Anna nyt se kassi tänne. Onko sulla huono kuulo, mitä?"
"Mitäköhän kassia te nyt tarkoitatte?"
"Olet sää saatanan näsäviisas."

*

"Päivää."
"Örghm."
"Vieläköhän renkaanpaikkauspakkauksia nykyään on myynnissä?"
"No tossa niitä on. Miksei olis?"
"No ei, kun ajattelin vaan että -"
"Mää oon kuule pyöriin vaihtanut renkaita ennen kun sää olit syntynykkää."
"No jos minä sitten -"
"Taidat olla kaupunkilaisia?"
"Näkemiin kiitos."

*

"Anteeks, pääsisköhän tästä ohi?"
"Kato, sieltä tullaankin niin kiireellä että täytyy oikein ihmisiä töniä."
"Se on nykyään niin ihmeelliseks menny."
"Niin anteeks vaan rouvat."
"..."
"..."
"Että ohi pitäis päästä, joo'o, kyllähän mää tässä koko päivänkin voin odotella."
"..."
"Jumalaton!"

*

"Mitä kautta tää bussi mahtaa ajaa?"
"Hö, samaa kun ennenki."
"No, enpä ole ennen tällä kulkenut."
"Sitä kannattas ottaa vähän asioista selvää ennen ku tarttee alkaa kyseleen."
"Okei, liftaan."

*

On aina mukava käydä kotikonnuilla.


14.3.04

Eivät katoa 

Kelaa kelaa, eikä kuitenkaan muista yhden norjalaishiihtäjän nimeä. Ulkonäön muistaa kyllä, ja sen vuonovillapuseron mihin pukeutuneena esiintyi lehdistötilaisuuksissa hymyillen vilunkia turskahymyä. Mutta nimi ei muistu mieleen. Siinä on jotain samaa kuin lapsena lehdestä luetussa sarjakuvassa, josta muistaa yhden puhekuplan keskeltä sanatarkasti, eikä muita. Ei edes että mikä sarjakuva oli kyseessä. Aamulehdessä oli jo tuohon aikaa Luuta-Hilta, mutta myös Karvanaama, Muukalaislegioona sekä Ville ja Maija, lyhyen aikaa myös kotimainen sarjakuva nimeltä Herra Jalkanen. Kuka niitä enää muistaa? Minä, kaiketi. Leikkasin ja liimasin niitä talteen, koostaen eri sarjakuvien yhteensommitelluista ruuduista mielipuolisia kaaosvitsejä, joissa Herra Jalkasen vierestä kaahaava auto muuttuu vanhaksi ja viisaaksi Kyömynokaksi ja loppuun Topi ja Reiska saavat sanoa sen mikä merkitys tällä kaikella oli. Tai on siinä jotain samaa myös kuin vuonna 1963 lyödyissä viidenkymmenen pennin kolikoissa, joihin törmäsin kaikkialla ja joita oli outo pino kirjahyllyn nurkassa. Mihin katosi 80-luku? Tai ennen kaikkea: miksei se ole kadonnut yhtään minnekään? Kun ei autoissa vielä ollut turvavöitä takapenkillä, saattoi maata selällään ja nostaa jalat takaikkunalle, se oli hauskaa.

Jotain uuttakin on tullut. Gummeruksen Pienen ja parhaan tietosanakirjan mukaan puhelinseksi on "maksullisten puhelinlinjojen kautta saatavaa auditiivis-eroottista palvelua". Minua alkoivat luettuani kovasti kiinnostaa auditiivis-eroottisuuden laajat mahdollisuudet nyky-yhteiskunnassamme. Voisiko sitä alkaa harrastaa? Näyttäisikö se hyvältä Kuk' Akukin on? -kirjassa shakinpeluun, hevospoolon, humidorinhoidon ja taviokuurnientarkkailun rinnalla? Se saattaisi olla näyttämättä hyvältä.


12.3.04

Että kiveen kirjoitetut sanat 

Silmänkääntövankilan tämänkertainen jakso on special episode, joka kirjoitetaan tavanomaisista ympyröistä voimallisesti poikkeavassa paikassa. (mutta lisätään verkkoon vasta hiukan myöhemmin kun taas sijaitsen jossain missä on verkkoyhteys) Olen jälleen maalla; kyllä, tämä aiheenani useinkin viivähtänyt maaseutu/kaupunki -vastakkainasettelu on jälleen nostettu esiin. Tällä kertaa minä, ehkä vain saadakseni tietää miltä työskentely täällä tuntuu, raahasin wanhan kannettavan kirjoitusmasiinani taloon jossa en vielä koskaan ole mitään fyysisesti kirjoittanut, mutta jossa olen viettänyt lukemattomia pitkiä talvipäiviä, kesäiltoja, syysöitä ja kevätaamuja keräten itseeni luomiseen tarvittavaa energiaa jota voi saada vain paikasta joka sijaitsee syrjässä niin monista sivistyneen yhteskunnan määrittävistä tekijöistä että niiden laskemiseen tarvittaisiin neljäskin käsi, ja toisaalta niin keskellä luontoa että kun on kesä, voi nähdä yhdellä vilkaisulla kyyn, peuran ja palokärjen. Itse talo, jonka satavuotias historia näkyy ja tuntuu jokaisessa pienimmässäkin yksityiskohdassa, on tallettanut seinähirsiinsä sukupolvien kuluessa melkoisen paljon ihmiselämän vaiheita. Moni on täällä käynyt, ja minä kannan talon ulko-oven raskasta avainta joka päivä avainnipussani ylpeydellä joka sisältää myös suunnattoman annoksen nöyryyttä, sillä minä tunnen olevani liian mitätön tänne.

Kirjoitin äsken jo pitkään täydellisen lukon takana olleen luvun romaanikäsikirjoitukseeni, joka on ollut pitkä ja vaiheikas kuin kosken ylitys kiviä pitkin harppoen mutta jonka vastaranta on nyt jo niin lähellä että kun kurotan käteni, minä melkein yletyn sinne. Hassua miten tuo viikkokausia piinannut pätkä tekstiä ryöppysi minusta ulos heti kun istuin alas tähän nojatuoliin joka on pehmeä ja lämmin kevätauringon imeytettyä siihen itseään koko päivän. En osaa olla niin kotonani missään muualla kuin täällä, huoneessa jonka katto on korkeammalla kuin muualla, jonka kaakeliuuni on massiivinen kuin linnanportti, jonka suuret ikkunat koostuvat kymmenistä pienistä ruuduista ja jonka kirjahylly on ikuisesti täynnä ajattomia klassikkoja, niitä joita kellään ei ole enää nykyisin aikaa lukea mutta jotka ovat oikeasti paljon parempia kuin juuri mikään uudeksi kutsuttu kirjallisuus. Kello raksuttaa laiskasti, se on seinällä vieressään suuri taulu joka esittää kesäistä järvenrantaa ja hiekalle kiskottua romuluista venettä. Minun on täällä hyvä. Kun lumi sulaa pois näen taas talon portaille kasvaneen sammaleen; se on kuin kesä itse. Se on kaikkialla, silloin kun on.


11.3.04

Sen, että tiedostamme; mutta mitä jos unohdamme? 

Kun lähtee viikonlopuksi pois kotomaisemista on edessä repun pakkaaminen. Vaatteet, kamera, suklaalevynpuolikas, proseminaarikirjallisuus ja uusin Soundi taistelevat elintilasta, mutta tärkein säästetään aina lopuksi. Mitä cd-levyjä pitää pakata mukaan viikonlopuksi?

Tämän ongelman eteen joutuvan pitää ottaa huomioon useita eri totuuksia. Hänen on hyväksyttävä se tosiasia, että koska on menossa muiden nurkkiin, jää levyjen kuuntelemiselle todennäköisesti melko vähän aikaa. Mutta ihan vain siltä varalta että tuota aikaa löytyy, on ennakoitava millaisella tuulella sattuu seuraavien neljän päivänä aikana olemaan. Pakatako mukaan pomppumetallia, huminaprogea, suomirokkia vai jazzia? Entä millainen on se tilanne jossa pääsee levyjen pariin uppoutumaan? Yöllä kuulokkeiden kautta vai keskellä päivää tyhjässä mutta aurinkoisessa talossa? Ja kun on lopulta päätynyt johonkin tiettyyn artistiin, valitseeko tältä mukaan alkuaikojen uraauurtavan kulttialbumin vai turvallisemman myöhäiskauden menestyslevyn? Tietenkin mukaan on otettava myös pari kolme viimeaikaista hankintaa ihan vaan siltä varalta että sattuu tapaamaan jonkun jolla on hyvä kuunteluttaa sitä mitä on viimeksi kokoelmiinsa haalinut. Ja koko ajan takaraivossa on ahdistavan varmana tieto siitä, että suurinpiirtein samalla hetkellä kun pääsee perille tekee epätoivoisesti mieli kuulla juuri se levy jota ei pakannut koska sen olemassaoloa ei ole edes muistanut viimeiseen kahteen vuoteen. Sitä pähkäillessä se viikonloppu mukavasti ohi vilahtaakin.


10.3.04

"Voin" 

Tänään Ugus valuu keltaisena maalina seinää pitkin alas jättäen jälkeensä paperitähden muotoisia läiskiä. Hän ponnahtaa Siwan katolle kuusiokoloavainjalkaisen hämähäkin tavoin ja kirkuu vesilätäköstä, jonka iirikset ovat punamustat. Juo sähköä kengännauhoista ilman tukehtumisvaaraa ja elelee enkeleiden keskellä rivitaloyksiöiden takamailla, toistaitoisten strategiavaraanien naamarikekkereiden grillimaistajien ensisijaisena kesätyöpäällikkönä. Ja miksikö näin? Vain siksi että hän voi.

Tänään on nimittäin, syystä tai toisesta, ollut uskoa siihen että jokainen "voi" suoriutua siitä mistä haluaa suoriutua jos hänellä on halua siihen. En ole varma miten tähän päädyin tai miksi, mutta se oli hyvin vahvana tunteena siinä silmien takaisessa ontossa tilassa jossa useimmilla meistä sijaitsevat aivot kun kävelin vapaapalokunnan ohi ja minua vastaan käveli nainen joka ei ollut tältä planeetalta. Harvat koirat tervehtivät niin kuivakatseisesti kuin hän. Ja minä tajusin: "voin". Me kaikki "voimme" - jos vain haluamme. Nyt myöhemmin kirjoittaessani ymmärrän tietenkin hyvin selkeästi etten tuona hetkenä ajatellut selkeästi, mutta ette olisi tekään ajatelleet jos olisitte sattuneet vahingossa kävelemään läpi kioskin haamusta; sen seinillä roikkui vielä Nykypostin lööpin (heinäkuu 1977) astraalijämät. Ja koska kerran en ajatellut selkeästi, kuljin hakoteitä pitkin. Ja juuri tämän vuoksi olen nyt sitatoinut verbin "voida". Ei kukaan meistä oikeasti "voi" toteuttaa elämänsä suuria haaveita. Jos "voisi", meidän pitäisi hyväksyä se tosiasia että kanssaihmisemme ovat vain massaa, jonka ainoa tarkoitus on estää meitä pääsemästä tavoitteeseemme. Tuollaiset ajatukset masentavat, ennen kaikkea koska niin monen mielestä juuri niin on. Elleivät kuolleet ajatukset haisisi niin pahalle, tallaisin tämän liiskaksi. Nyt yritän vain saattohoitaa sen hengiltä "kirjoittamalla" aiheesta "verkkoon". Että jotta koska, kun.



"Don’t put this note by your face on the pillow
Don’t put this letter in the pocket near your heart
Keep it in the bottom drawer where you hide the sex tools
I pray you always need them"

(Elbow, I've got your number)

9.3.04

Inhimillisen elämän varastointitoimet 

Kun siivoan asuinsijaani (noin neljännesvuosittain) tai järjestän huonekalujen paikkoja uusiksi (noin neljänneselämittäin) niin aina löytyy kaikenlaista sellaista paperisälää jonka on joskus arvioinut tärkeäksi ja säilyttämisen arvoiseksi. Eilen illallakin kävi niin. Puolisen vuotta muuton jälkeen aloin lopulta kyllästyä katselemaan tyhjiä pahvilaatikkopinoja nurkissa ja sitä että kirjoituspöytäni olivat edelleen täynnä tavaraa sijoitusmääreellä "toistaiseksi". Mikään ei toiminut, mutta yli viisi kuukautta silti toimin juuri siinä ympäristössä. Osoitan hämmästyttävää luonteenlujutta toisinaan.

Mutta taas sitä paperisälää löytyi. Sitä on säilötty laatikoihin, lipastoihin, pinoihin, kasoihin, kasseihin. Jokaisella pinolla on erilainen oleellisuusarvo; nuo tuolla ovat "mahdollisesti kiinnostavia", tuo läjä on "huomioitavaa", yksi muovikassillinen koostuu lähinnä "selaa joskus ajan kanssa ja heitä turhat pois" -materiaalista, mutta turhat eivät milloinkaan heity pois sillä turhaa ei ole; miksi sellaista säilöisin?

Ja aina noin tunnin verran huhkittuani, siirreltyäni pöytiä sinne tänne, kirotessani villakoirien käydessä kimppuuni, harjattuani, imuroituani, rikottuani muutamia käyttökelpoisia esineitä, löydän jonkin arkiston jota en ole muistanut kuukausiin, ehkä vuosiin, ja lysähdän istumaan hämärään nurkkaan jossa kuluukin seuraava tunti. Eilen illalla vastaani tulivat mm. Image-lehdestä kopioitu artikkeli Tommi Liimatasta, Nordean kirjeen takapuolelle piirtämäni poikkeuksellisen onnistunut lintu, kutsu yliopiston ensimmäisen vuoden opiskelijoille tarkoitettuun terveydentarkastukseen (vieläköhän sen voisi kolmantena vuonna...), Ohjeet Tutkielman Tekemiseen, ensi kesän Volter Kilpi -päiviä mainostava järkyttävän ruma postikortti, outo sopparesepti (mistä ihmeestä leikattu?), Pink Floyd -juliste (päätyi seinälle) ja puolikas punakynättyä novellia.

Kävin kaiken läpi. Ja arkistoin uudelleen. Ja niin vain on että vaikka joka kerta luulen selvittäneeni arkistojeni tilan, on seuraavaan siivoukseen mennessä sen koko luonne muuttunut; kuin mitään samaa ei siellä enää olisi kuin viimeksi.

Loppuun pitää tietysti mainita outo perversio. Aina siivotessa pitää soittaa vanhoja Synthesizer greatest -kasetteja. Miksikö? Kokeilkaa niin tiedätte.


8.3.04

Uudistuminen, mikä siinä? 

Vanhassa vara parempi, toteaa Ugus. (minun isoisäni ei olisi sanonut "parempi" vaan "parree", joka on mainioimpia murresanoja joita tiedän) Uudistuminen ei miellytä minua, koska siihen ei ole useinkaan todellista tarvetta, uudistujat etsivät vain epätoivoisesti jotain jolla täyttävät tyhjiötä, joka ei kuitenkaan täyty.

(tässä sijaitsi alunperin pitkällinen jaanaus siitä miten ottaa kupoliin kun ihmiset päivittävät nykyisin tietokoneitaan kuin ei riittäisi mikään. tulin katumapäälle; pois moiset ruikutukset. hyvä etten sentään puhelimiin asti päässyt. ne jaksavat ottaa kupoliin. niin kuin nyt logot. kuka valopää on joskus keksinyt että puhelimeen kuuluu logo? yhtä hyvin voisi päättää että aamupuuroon kuuluu kenkä. yhtä suuri korrelaatio on niiden kahden seikan välillä kuin puhelimen ja logon. ja kuitenkin sadat tuhannet ihmiset hommaavat puhelimeensa logon. jos joskus näette minun puhelimessani logon, niin ampukaa minut. pliis. niin sitä vaan että oli se hyvä etten päässyt puhelimiin asti, olisin varmaan heittäytynyt oikein urakalla valittamaan)

Epäoleellista on kuitenkin kaiken muun pysyvyys kuin Windows-työpöytäni taustakuvan, jonka pysyvyys on jo legendaarista luokkaa, se kun ollut vuodesta 1998 asti sama, tämä:




Voiko mikään olla lohdullisempaa kuin se, että joutuessaan avaamaan tietokoneen myöhään yöllä pitkän päivän jälkeen vain koska sitä he-le-ve-tin proseminaaria on pakko kirjoittaa edes yhden lauseen verran eteenpäin, kurkistaa ruudulta Aleksi ja tuntuu sanovan että hellitä hiukan. Ja niin, koska Aleksi on viisas kissa, minä uskon sitä ja suljen tietokoneen. Ehtiihän niitä opiskeluja myöhemmin jatkamaan.

Katsokaas, kissahan sekin oli joka kertoi Kai Niemiselle lopullisen totuuden. Kaikesta.

6.3.04

Havaintoja hautausmaalla 

Kun äsken kiipesin hautausmaan muurille, mieleeni tulivat välähdyksenomaisesti kolme oudointa koskaan saamaani sähköpostia. Niistä yhdessä kerrottiin että jos olen se tyyppi (kuten kirjoittaja oletti), joka oli hänen kanssaan partiopäivillä (!) keskustellut mahdollisuudesta kuvata seuraavana kesänä pienen budjetin kauhuelokuvaa Turun linnassa, niin suunnitelma oli nyt aiempaa lähempänä toteutumista ja meidän kannattaisi tavata lisäsuunnitelmien merkeissä. Se oli pelkästään absurdia. Toinen sähköposti oli minulle vierasta kieltä, mutta mahdollisesti puolan tai tsekin kielellä kirjoitetun piiitkän sepustuksen keskeltä erotin toistuvasti sanaparin "mundane music". Kolmas posti oli suomea, ainakin melkein. Joku tulistunut nimimerkin taakse kätkeytynyt mieshenkilö (ei spesifioinut sukupuoltaan mutta ei tämä mitään korkeampaa päättelykyä tarvinnut) vaati minua poistamaan herjaavat kotisivuni verkosta tai hän ottaisi yhteyttä Laki Mieheensä. Viestin jokainen lause loppui kahteen huutomerkkiin ja niiden jälkeiseen pisteeseen. Mutta kuten sanoin, nämä sähköpostit kävivät mielessäni vain välähdyksena, ja kun tömähdin hautausmaan muurin toiselle puolelle, ne unohtuivat.

Launta-iltapäivänä hautausmaa on hiljainen paikka, niin rauhallinen että tuntee itse pitävänsä liikaa ääntä. Kuulee luiden hioutuvan toisiinsa askeleiden aikana. Olkalaukku hankaa farkkuun, ja farkussa kamera kopsahtelee omia aikojaan. Kävelin mäen laelle, sillä tämä hautausmaa (jossa olen käyskennellyt aiemminkin täysikuun aikaan) sijaitsee rinteessä. Pysähdyin välillä ottamaan kuvan kuusta, mutta eiväthän ne koskaan onnistu. Hyvin harva valokuva on koskaan sellainen kuin on sen toivonut olevan, mutta kun ne onnistuvat - ja kun joku muukin niin sanoo - se on kuin olisi itse muovannut sen kohtaan jota kuva esittää, sen tyhjästä rakentanut. Hautausmaan yläkulmassa on alue vailla hautoja, pelkäksi puistoksi jätetty. Se on suosikkipaikkani Turussa, ehkä minut voi löytää sieltä. Askel johti taas sinne. Yritin liikkua kuin hahmo, en tiedä onnistuinko, ketään muita ihmisiä ei näkynyt tai kuulunut ja sieltä näkee ja kuulee kauas. Yritin ottaa kuvaakin, mutta maisema ei sattunut kohdalleen, jokin oli aina tiellä, etupäässä kylpylän katto. Kaksi mustarastasta tappeli polulla, tai jotain niillä ainakin oli meneillään. Siitä tuli hyvä mieli. Kyykistyin, tähtäsin kameralla, ne olivat tiessään, lauloivat puussa. Mitä rastailla voi olla tähän aikaan vuodesta auringonlaskun hetkellä? Mistä ne kiistelivät?

Tähtäsin kameralla puuta joka olisi mahtunut juuri kuvaan, taustalla punaraitainen horisontti ja nostokurki. Pieni viserrys jalkojeni juuresta. Kyykistyin taas matalaksi. Ihminen osaa olla äänetön kai vain silloin kun sitä ei edes ehdi ajatella; olin kuin varjo. Rastas istui kuusen alaoksien kätkössä, puolen metrin päässä minusta. Pimeä paikka, mutta yritettävä oli. Säädin valotusajan neljäsosasekuntiin. Oliko vieläkin liian lyhyt? Puoli sekuntia olisi ollut varmempi - mutta ilman jalustaa liian tärähdysarka. Lintu etsimeen. Se avasi nokkansa ammolleen, ilman ääntä. Siitä olisi tullut hieno kuva. Mutta mieleen tuli että onkohan sillä jokin hätä. En halunnut ottaa kuvaa kuolevasta linnusta. Se oli selvästi nähnyt minut, muttei mennyt pois. Laskin kameran alas, se hyppäsi kuusen juurelle, luritteli hetken, pyrähti naapuripuuhun. Tappelukaveri ilmestyi polun mutkan takaa ja lensi samaan puuhun. Lurittelu alkoi, kuulosti hyväntuuliselta. Ei minua pelätty, vaikka häiritsinkin kyllä; näkihän sen. Kävelin tämän puun juurelle, tähtäsin taas, tällä kertaa ne olivat minua korkeammalla ja kuvakulma oli huonompi muutenkin. Toinen lensi jonnekin hautojen suuntaan, toinen jäi. Nappasin kuvan. Jos se onnistuu, saatan verkottaa sen. Mutta saa nyt nähdä.

Yritin vielä ottaa maisemakuvaa, mutta se ei kiinnostanut enää. Lähdin kävelemään takaisin alas kohti muuria ja tietä. Takanani alkoi taas luritus. Taivas oli tummunut vaaleansinisestä tummaksi aikana jonka vietin hautausmaalla, ja valaisimet olivat alkaneet syttyä, samanmuotoiset ja -väriset kuin kuu, joka näytti puiden oksien takaa vain yhdeltä monista. Kaupungin suuntaan katsoessa näki violetteja raitoja ja vaaleanpunaista. Hiljaisuus vallitsi, ei muita kuin lintuja ja omat askeleet. Niin kaunis paikka tämä maailma joskus on, että vihloo ajatus siitä että jatkuvasti miljoonat ihmiset pyrkivät sitä järjestelmällisesti tuhoamaan. Silti oli hyvä mieli. Raahasin itseni muurin yli; portit on vain vanhoille ja väsyneille. Koska en käytä kaupunkibusseja en tiedä kuinka usein ne kulkevat, mutta kun menin hautausmaalle olin vähällä jäädä keskustan suuntaan menevän alle mutkassa, ja kun tulin sieltä niin taas. Yhden bussivälin verran meni siis aikaa. Opiskelijoiden asuttamien sementtilaatikoiden ikkunattomat päätyseinät eivät tällä kertaa rusentaneet kun astui niiden väliselle kujalle. Ja vastaantulijatkin näyttivät sympaattisilta kaikki. Ei ihminen paljoa tarvi.


4.3.04

Eräiden asioiden järjellisyyttä taas vaihteeksi epäilevä 

On niitä joille tietokoneet ovat outo ja jotenkin pelottava ilmestys. Minäkin myönnän kuuluvani niihin, mutta en sillä tavalla kuin nuo jäärät jotka jo pelkistä periaatesyistä pysyttelevät näistä he[mm]etinkoneista kaukana. Minähän sentään sain ensimmäisen tietokoneeni joululahjaksi jo vuonna -84. Ei hullumpaa, parisenkymmentä vuotta näppäimistönfläygytystä pian takana. Mutta kenties juuri siksi tietokoneet ovat minusta aika pelottavia laitteita. Olen onnistunut kasvamaan aikuiseksi (älkää naurako siä takarivisä) niiden parissa ja vaikka lähellä toinenkin vaihtoehto on ollut, on tietokone minulle nykyään nimenomaan hyvä renki. Isäntänä se olisikin aika huono, jos vanhakansa sallii minulle tämän lainauksen. Minua pelottaa nähdä miten jotkut katoavat tietokoneiden pariin. En kykene ymmärtämään ihmisiä jotka haluavat naulita itsensä tuolin ja näyttöruudun väliin yhtäjaksoisesti koko vuorokaudeksi. Eihän se voi olla tervettä. Paikat jumiutuu, enkä tarkoita vain fyysisiä paikkoja. Mitä tapahtuu ihmiselle jonka koko maailma on vuosikaudet monitorissa? Jonka keskustelukyky on rajoittunut lyhyisiin "lol"-henkisiin lauseisiin? Jonka ystäväpiiri koostuu kirjaimista ja pikseleistä todellisten ajattelevien olentojen sijaan? Entäpä ne jotka surffaavat (käytän itsepintaisesti kaksois-äffää tuossa verbissä vaikka meille viime vuonna opetettiin ah niin hyödyllisellä kirjallisen viestinnän kurssilla että se kuuluu kirjoittaa yhdellä) yöt pitkät verkossa vain koska voivat. Olen minäkin sitä joskus kokeillut, mutta ei kiitos. Nukkuminen on hieno asia; en ole koskaan törmännyt verkossa mihinkään sellaiseen joka vetäisi vertoja unille - vaikka sitten sattuisi olemaan vähän latteampikin uniyö. Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä mukavaa tunnetta kun herää pitkään ja hyvin nukutun yön jälkeen. Se on aliarvostettu tila nyky-yhteiskunnassa, minkä olen saanut surukseni huomata. Kunpa useammat ymmärtäisivät että sen tietokoneen voi joskus sulkea. Se onnistuu siitä napista missä on kuva sellaisesta ympyrästä minkä yläreunassa on sellainen pystyviiva. Yleensä.

3.3.04

Aitous on harha, ja totuuteen pettyminen vie meidät jatkuvasti kauemmas siitä mikä on tärkeää! 

Tänään onnistuin poistumaan kotoa ensimmäisen kerran sitten sunnuntain; joskin vain lähipuotiin asti ostamaan erinäisiä Pirkka- ja Euroshopper-tuotteita. Virus on kuitenkin jo hellittämässä ja voitte kaikki huokaista syvään, en ole kuolemassa. Huokaisun positiivis/negatiivisen virityksen hienosäädön jätän teidän itse päätettäväksenne. Päässä kuitenkin juili yöllä siihen malliin että luulin jo kuun astuvan ikkunasta sisälle huoneeseen julmasti hymyillen ennen kuin tajusin että kirkkaanvalkoiset tuskanläiskät ne silmissä hyppivät. Kuin olisi otsanahan ja luun väliin kiristetty kilo lasinsirpaleita, jotka liikkuivat omaan tahtiinsa ja pyrkivät jatkuvasti vasemmasta silmästä ulos. Se sattui.

Sain palautetta joka kertoi että blogistani ovat skandit hukassa. Se on ikävää, mutta tuntuu kuitenkin olevan harvemman ongelma, tai sitten kaikki vain nauravat minun skanditkadottaneelle tekstintyngälleni ja odottavat koska itse huomaan. En tiedä. Ainakin niillä kolmella koneella & selaimella joita säännöllisesti käytän, kirjaimet toimivat, ja näyttivät ne Applen ruudullakin olevan OK kun viime viikon maanantaina sain moisen ihmeen nähdä. Kiitän kuitenkin tästä tiedonannosta ja jos ongelma on yleisempi niin kertokaa ja pyrin tekemään sille jotain. Niinkuin minä nyt mitään osaisin.

Sairasta miestä on parin päivän ajan ihmeesti piristänyt Kohina. Kohiskoon se virtuaalisessa eetterissä ikuisesti. Ei minulla tämän enempää sanottavaa tänään ollut. Sen siitä saa kun elää kolmatta päivää vain päänsä sisällä, ja se pääkin on pipi.


2.3.04

Jos aikaa todella voisi tappaa, tämä päivä olisi nyt vainaa 

Talven ensimmäinen flunssa iski kovaa ja korkealta, ja kuumehoureissa vietetty päivä on mennyt kaikenlaiseen turhuuteen. Siis hyötyajattelevien ihmisten mielestä turhuuteen, minun näkökulmastanihan mikään mikä sallii mielikuvituksen leikkiä ei ole turhaa, tietenkään. Ja tästäpä johtuu että palaan viimeviikkoisen aiheen pariin. Sillä olihan sen tapahduttava. Kissansilmä löysi pienimuotoisen sukseen ja sen jäsenille nousi ego päähän. Vokalisti Ugukselle aivan erityisesti, ja niinpä tämä järjesti itselleen tilaisuuden päästää höyryjä ulos. Tulos oli hänen ensimmäinen soolotuotoksensa A Nightmare, basically, joka ilmestyi EP-mittaisena pienen norjalaisen levy-yhtiön kautta vain neljä kuukautta Kissansilmän pitkäsoittodebyytin jälkeen.



















1. Paralyzed (3:58)
2. A Cathedral of bad dreams (7:30)
3. Children of sorrow (9:12)
4. Raventhunder (6:46)


Ehkä suomenkielisen snobirock-yhtyeen vokalistilta oli jokseenkin odottamaton veto julkaista tämä rasvainen black-metal -albumi, mutta kuten Ugus itse totesi, "se oli tehtävä". Paha siihen on kenenkään vastaankaan väittää. A Nightmare, basically on soololevy sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä paitsi kappaleiden sävelet, sanat ja vokaalit (sekä tietenkin jälleen myös kansikuva ja cd-kirjasen visuaalinen ilme), ovat Uguksen vastuualueena myös lähes kaikki instrumentit. Minkäänlaiseksi multilahjakkuudeksi hän ei kuitenkaan tällä saralla paljastu; ehkä antilahjakkuus kuvaisi hänen soittotaitojaan terminä paremmin. EP saa kuitenkin varovaisia kehuja alan lehdistössä, etenkin poukkoilevien kappalerakenteiden aiheuttamaa pelottavan vainoharhaista tunnelmaa kiitellään. Ugus ottaa kehut tyytyväisenä vastaan ja jää suunnittelemaan seuraavaa sooloprojektiaan. Mitä kaikkea saakaan musiikinnälkäinen yleisö vielä häneltä ja Kissansilmältä nautittavakseen?

1.3.04

Kato, pyhä kirjotus! Uskotaan siihen, äkkiä! 

Aina toisinaan jaksaa vielä tässäkin iässä ihmetellä sitä miksi jotkut ihmiset Uskovat (iso alkukirjain tarkoituksellinen). Se tuntuu liian oudolta, ei mahdu minun kalloni sisään. Totta kai olen kuullut väitteen jonka mukaan jokainen ihminen uskoo väistämättä johonkin, mutta tästäkin voi olla monta mieltä. Suurin osa ainakin omasta elämästäni on mennyt uskomatta mihinkään - paitsi ehkä "usko"-termin käsitettä venyttämällä nykyhetkeen. Tänään sentään uskon joihinkin asioihin. Moniin sellaisiin jotka ovat useille ihmisille itsestäänselvyyksiä, moniin sellaisiin joille useat tuhahtaisivat. Mutta minä en Usko. Siinä on vissi ero. Ne jotka Uskovat katsovat olevansa jossain määrin erikoisia ihmisiä. Pelastuneita ehkä, en tiedä. Outoa tässä on minusta se, että Uskovat, jotka täällä luterilaisuuden kukkeilla kunnailla kun vaelletaan ovat käytännössä kaikki kristittyjä mutta muihinkin järjestäytyneisiin uskontoihin tämä takuulla sopii, ovat omaksuneet tällaisen vuosisatoja vanhan opin ja toteuttavat sitä sitten sellaisenaan kuin se kertoisi millainen maailma tänään on. Ei se kerro. Kirjoitukset joita Uskovat pitävät tärkeitä ovat vanhentuneita ja kaiken kaikkiaan suvaitsemattomaan ahdasmielisyyteen kannustavia. (mutta kristittyjen naisten ei sentään tarvitse kätkeä itseään huntuun) Ehkä ymmärtäisin vielä sen että uskontojen pyhät kirjoitukset olisivat olemassa yhteiskunnassa ilman jatkuvaa fanaattista suhtautumista niihin, se saattaisi toisaalta olla ihan hyväkin asia. Kai niistäkin omat viisautensa löytyy ja vaikkei löytyisikään niin mahtuuhan maailmaan tekstiä. Yksilötasolla minä en Uskomista kuitenkaan ymmärrä. Minun on erittäin vaikea, tarkemmin sanoen kai täysin mahdoton, tajuta sitä miten yksi ihminen voi muokata koko maailmankuvansa joidenkin muiden kirjoittamien tekstien ja toisten sorvaamien ajatusten perusteella. Se on sekä pelottavaa että surullista. Näistä ihmisistä olisi varmasti johonkin paljon enempään. Onko maailman kohtaamisen pelko joidenkin kohdalla niin suuri (ja minä tiedän kyllä että se saattaa olla suuri) että kun kätkee oman itsensä kokonaan Uskon alle, tuntee olevansa turvassa. Voi lopettaa ajattelun. Minusta maailma on aivan liian - korostan vielä: aivan liian - monimutkainen kokonaisuus jotta joku muu olisi voinut minun puolestani ajatella ja kirjoittaa sen miten minun siihen tulisi suhtautua. Niillä jotka Uskovat ei ole tätä ongelmaa. Ylempää kerrotaan heille kaikki. Aivot narikkaan ja Uskomaan, ehkä he tosiaan kuvittelevat pelastuvansa joltain pahalta. Kuten sanoin, surullista. Uskonnon varjolla on tehty paljon pahaa, se on levittänyt paljon ahdistusta. En ole väkivaltaan taipuvainen, mutta toisinaan on käynyt päässä ajatus että jos tapaisin sen joka joskus aikanaan on keksinyt ensimmäisen uskonnon, saattaisin lyödä. Pettää meidän viilipyttyjenkin itsehillintä joskus.

Kuten sanoin, uskon minäkin joihinkin asioihin. Ne perustuvat sekä lukemaani että kokemaani, muiden ihmisten - niin ystävien kuin tuntemattomienkin - ajatuksiin, ja tietysti kaikkeen siihen mitä itse on vuosien kuluessa pohtinut, havainnut, prosessoinut. Muodostuva maailmankuva on minunlaiseni. Se ei ole mikään jumalansana, mutta varmasti todempi kuin jokin toistatuhatta vuotta sitten raapustettu teksti, jota ovat muokanneet niin monet umpimielisyyden ylläpitäjät monina pimeinä vuosisatoina etteivät varpaat riitä laskemiseen. Minulla ei ole myöskään tarvetta levittää omaa maailmankuvaani; hassu juttu, eikö vain? Uskovilla on se tarve. Ehkä he pelkäävät ettei heitä oteta vakavasti jos muut eivät ole samaa mieltä heidän kanssaan - mahdollinen oire maailmankohtaamisen pelosta varmasti sekin. Pari vuotta sitten Hansakorttelin edustalla Uskova mies saapui luokseni. (ehkä se johtui siitä että tuohon aikaan kasvattelin partaa ja näytin erehdyttävästi siltä miltä eräskin Jeesus länsimaisten mielestä näytti)
"Jeesus kuoli sinun vuoksesi", hän sanoi ja tyrkytti mainoslehtistä.
"Sepä ikävää", vastasin. "Minä en olisi halunnut hänen kuolevan. Minun mielestäni Jeesus olisi ansainnut pitkän ja onnellisen elämän, vaimon ja lapsia ja liudan lapsenlapsia."
Hän mulkaisi minua kuin pirua ja lähti pois. Jeesus oli viisas mies, opetuksistaan päätellen. Tämä lehtiä jakanut ei tuntunut olevan.




"Tää on mun leikkikenttä, mun kotikenttäetu!
Meikän hiekkalaatikko, meikän isot lelut!

Mun leikkikenttä, se oon minä joka määrää!
Meikän hiekkalaatikolla ei muut ala säätään!"

(Tulenkantajat, Leikkikenttä)

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker