<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

30.1.04

Blood on the dancefloor 

Yliopistonmäki on sitten veikeä paikka talvisin. Huimat korkeuserot yhdistettynä jyrkkiin kiviportaikkoihin, jäähän & lumeen ja emme-hiekoita-emme-kurillammekaan -periaatteella toimivaan kiinteistönhoitoon tuottavat joskus aivan hillittömiä kokemuksia, jotka kieltämättä pelastavat toisinaan tylsänpuoleiseksi kehkeytyvän talvipäivän. Kun on aikeissa laskeutua keskusaukiolta alas Hämeenkadulle niitä pitkiä portaita pitkin ja huomaa yhtäkkiä oikean jalkansa aloittaneen ennakkoonsuunnittelemattoman sivuluisun itäkaakkoon, tietää että se on menoa nyt. Oikea käsi alkaa epätoivoisesti huitoen etsiä otetta kaiteesta, jota ei ole, vasen ojentuu nyrkiksi ilmaan kuin anoen apua korkeammilta voimilta ja samaan aikaan kun toinen jalka jatkaa luisuaan kauemmas, alkaa toinen etsiä painopistettä vastakkaisesta suunnasta.

Ja sitten alkaa kumartuminen. Ei yleensä eteenpäin, sillä se on suunta johon ihminen normaalimmin kumartuu. Sen sijaan tässä tasapainojatsissa korkeiden portaiden ylimmän askeleen horjuvalla reunalla pomppoileva ihminen alkaa kumarrella sivulle, taakse, toiselle sivulle. Lopulta yksi hänen käsistään (niitä näyttää tässä vaiheessa olevan yleensä kolme) osuu maahan, jalka luiskahtaa ja eipä sitä koskaan olisi uskonut itseään niin notkeaksi että voi katsella alaviistosta oman talvikenkänsä piirtymistä kauniina siluettina sinistä pakkastaivasta vasten kun toinen jalka on vielä kivuliaasti vääntyneenä ristiselän alle.

Koko suoritukseen aikaa on kulunut reilut puolitoista sekuntia. Hillitöntä riemua. Kateelliset vain luentosalien ikkunoista katsovat että taas tuo tanssi-ihme tuolla brassailee noilla uskomattomilla kyvyillään. Ja jos kohta huomaa päätyneensä Bomfunkin seuraavalle musiikkivideolle taustalle tanssimaan niin ei kannata asiaa murehtia, olen kuullut huonommistakin kohtaloista, en vaan nyt äkkiä muista niitä.

Loppuun pari perjantaijossitusta:

1. Jos jumala olisi olemassa, olisi Euroshopperin margerita-pizza lahja häneltä rahapulan ja äkkinälän ikeessä nääntyville suomalaisopiskelijoille.

2. Jos Silmänkääntövankila olisi bändi, toteaisi Soundin demosetä että "tyyli on vähän hakusessa".

Hyvää viikonloppua.


"To escape the world I've got to enjoy that simple dance
And it seemed that everything was on my side..."

(Michael Jackson)


Pahuuden problematiikka 

Mikäköhän se on mikä tekee ihmisestä ilkeän? Tai suvaitsemattoman, tai yleensä nuo kaksi ominaisuutta kai ovat aika pitkälle sama asia. Minä en ihan oikeasti ole koskaan ymmärtänyt sitä. Jo hevosenpäänkokoisena tarriaisena muistan miettineeni, lopultakaan asiasta selvyyteen pääsemättä, että miksi jotkut eivät pidä sellaisista jotka ovat erilaisia kuin he itse. Nykyään, laajentuneella - toivoisin - ymmärtämiskapasiteetilla varustettuna asiaa on entistä tuskallisempi miettiä. Mistä tulevat ne ihmiset jotka vihaavat vaikkapa ulkomaisia? Tai vastustavat homoja/lesboja? Miksi pilkataan ja puhutaan pahaa uskonnoista jotka eivät ole maamme valtauskontoja? Toisaalta myös maamme valtauskonnon edustajat saavat kuulla kunniansa. Ja heidän taholtaan tietysti ne jotka eivät ole minkään uskonnon edustajia. Uskonnot, uskonnot. Aina siellä missä tapahtuu, harvemmin mitään hyvää.

Julmuus ei ole ihmisen perusominaisuus. Jokin on mennyt vikaan niissä jotka jaksavat uhrata elämänsä sille että muilla menisi huonosti. He ovat lapsia vielä, uhmaikänsä muihin kohdistavia. On sääli etteivät he saa tilaisuutta kasvaa aikuisiksi tekemättä pahaa muille.

Ugus on taas kerran surumielisen vitutuksen vallassa sen vuoksi etteivät ihmiset tule keskenään toimeen.


29.1.04

Suunta 

Miksi yliopistot ovat aina mäen päällä? Akatemiako haluaa tällä tavoin korostaa ylemmyyttään niihin nähden jotka eivät ole akatemia? Turussakin tämä laitos sijaitsi aiemmin Yliopistonkadulla, nykyisin se olisi mitä oivin paikka, olisi lähellä tori, kävelykatu ja Hansakortteli. Mutta ehei, Ryssänmäelle (nimi ei käsittääkseni aivan virallinen) se piti 50-luvulla muuttaa. Suunniteltiin muutama epäonnistunut rakennus uuden yliopiston kotikonnuksi ja nyt ollaan niiden rumien muuttotappiokunnan pellonpieleen kyhättyä uimahallia muistuttavien hukkatilaihmeitten kanssa jumissa. Uutta rakennetaan, huomattavasti miellyttävämpää ja toimivampaa tietysti, mutta kauemmas. Keskusrakennus, pääkirjasto ja muut varsinaisen yliopistonmäen kallioisella laella sijaitsevat kuutiot jäävät hiljalleen oman onnensa nojaan. Rapistuvat, unohtuvat. Tuuli pian enää vinkuu särkyneiden ikkunoiden puitteissa. Ne meistä jotka vielä silloin kutsuvat itseään opiskelijoiksi lämmittelevät öisin päärakennuksen aulassa polttaen vanhoja opinto-oppaita nuotiossa. Olemme jättäneet ihmisyyden taaksemme, syömme lehtiä villiintyneistä istutuksista, metsästämme laumoina, lisäännymme keskenämme kehittäen oman epätoivoisen populaatiomme. Homo Academiens, taantunut ihminen. Näemme unta kirjatenteistä.

Ja sitten myös Ugus lähtee mukaan tähän villitykseen joka hyökyaallon lailla pyyhkäisee maamme yli näinä tammikuun viimeisinä päivinä. Minun maailmankuvani.




Tars varmaan käydä jossain, joskus. Väittävät sen avartavan.

Pelottava ajatus.

28.1.04

Say what? 

Sanoista sanoihin. (jotkut kuuluvat suosivan myös tekoja) Yleisön painostuksesta Silmänkääntövankila avasi tänään kokeiluluontoisesti myös kommenttiosaston. Kiitos taas, mea. Toisinaan tulee toivottua että olisi edes puoliksi se tietokoneguru jollaisena minua pitävät vielä monet niistäkin joiden koneen olen onnistunut peruuttamattomasti tilttaamaan asentaessani fonttia.

Sanoista minun ihan oikeasti piti kirjoittaa. Viherlyöntien traditrio leviää (käsiin) blugimaailmassa. Kohta näistä sepustuksista ei saa tolkkua enää edes Intertran. Joka muuten tarjoaa tässä eilisen Silmänkääntövankeuden otsikon englanniksi, ymmärrättehän: Repose but men , it is your itsekunnioituksenne which there viheltäen blow. Kuulostaa juuri sellaisen kappaleen kertosäkeeltä, jonka toivoisin soivan radiossa säännöllisesti joka arkipäivä kello kaksitoista. Mutta minä elänkin haaveissani.

Niille jotka eivät usko että sanoilla voi tehdä mitä tahansa: äläs.


27.1.04

Lepo vaan miehet, se on teidän itsekunnioituksenne joka siellä viheltäen lentää 

On tässä taas elelty sitä aikaa vuodesta kun uusi ikäryhmä miehenalkuja pääsee kokemaan joksikin aikaa nöyryyttämistä, mikä joidenkin mielestä on koulutusta. Omasta piipahtamisestani (no kuusi viikkoa alkaa olla siinä piipahtamisen rajoilla) on jo aikaa sen verran että tässä tammikuussa sinne menneet olivat vielä ala-asteella silloin, mutta kummallisen kirkkaana ovat silti nuo pitkät viikot mielessäni. Toisaalta asia on kohdallani ajankohtainen myös siksi että eräs melkein-sukulaiseni sonnustautui harmaaseen asuun & liian pieniin saappaisiin pari viikkoa sitten, ja onpa näitä tammikuussa alkaneita aiheeseen liittyneitä blogejakin tullut seurattua; Isänmaan toivoista yksi jo siviilipalvelukseen siirtyikin. Hieno homma.

Vaan onhan se absurdin idiotismin täyteen kukkeuteen kasvanut vastenmielinen asennekasvatuslaitos kuitenkin. Jokin siinä miten mikään ei oikeasti toiminut eikä kukaan kuitenkaan suostunut hyväksymään kuin sen vaihtoehdon että asiat ovat juuri niin kuin pitääkin sai koko paikan tuntumaan siltä että se on lennähtänyt sinne talvisen metsän keskelle vieraalta planeetalta. Mietin toistuvasti ovatko nämä ihmiset täällä oikeasti näin tyhmiä vai eivätkö ne yksinkertaisesti välitä. En uskaltanut ajatella vaihtoehtoa "sekä että", sillä se olisi saattanut olla jo hippaisen pelottavaa. Toisaalta on sieltä yksi kauniskin muisto: kun kaikki muut olivat alokasleirillä vietin yön käytännössä tyhjässä rakennuksessa. Heräilin omaan tahtiini, kuljin aamun hajoavassa pimeydessä läpi rikkumattoman hiljaisen kasarmialueen aamiaiselle, taivas oli sinisenmusta, pakkasta paljon ja hiljalleen suuret hiutaleet laskeutuivat taivaalta pihalle jolle jätin ensimmäiset jalanjäljet. Ajattelin että ehkä ne kaikki olivat palanneet sinne toiselle planeetalleen. Ehkä siellä joku osasi arvostaa sitä että oli hyvä asia ettei ajatellut. Että mitä vähemmän kyseenalaisti, sitä pidemmälle pääsi. Se on aika kaukana ainakin minun universumistani se planeetta.

26.1.04

Kerron sitten jos asiaan tulee muutos 

Rakastavaa ja tämän toimensa auliisti ilmaisevaa miestä pidetään jossain määrin poikkeavanlaisena. Hän ei sulaudu miehiseen harmaamassaan, koska hän ei kätke tunteitaan vakan alle ja urahda tuota tarpeellista sanaa kuin korkeintaan peukaloruuvissa tai jos tuon kyseisen sanan vaatijalla on tukeva puristusote [nenästä]. Mutta kyllähän me miehet rakastamme. Voi, me rakastamme niin palavasti. Goethe oli oikeilla jäljillä Wertherinsä kanssa. Se on juuri sitä saatanan maailmantuskaa sitten kun sille päälle ryhdytään, ja ehkä ongelma onkin juuri siinä, että kun se tunne kasvaa liian isoksi, tuntuvat turhilta niin sanat, teot kuin ilmaisutkin. Lähestymme siis tilaa nimeltä "uskonnollinen kokemus". Kuka saisi meidät ymmärtämään etteivät asiat ole oikeasti niin suuria että niiden vuoksi kannattaa hautautua lopullisesti oman ahdistuneen kaipauksensa kaikennielevään pätsiin? Kuka muistuttaisi meitä siitä, että tunteiden kokeminen ei jakaannu sukupuolirajojen mukaan (kuten annetaan ymmärtää), vaan määrittävänä tekijänä on ihmisen perusluonne? Meissä jokaisessa on vähän "naista" ja vähän "miestä" ja tulos on yleensä vähemmän kuin osiensa summa.



"What happened to you little baby?
What happened to you little girl?
You said she'd always love you.
In your heart shaped world."

(Chris Isaak)

Sitaatti omistettu viime viikonlopulle. Nämä olivat viimeiset sanat jotka kuulin.


23.1.04

Hei kusipää, me palvomme sinua 

Sananen musiikista. Ne jotka minut tuntevat (ja onkohan heitä, tekee mieleni tässä vaiheessa äänen kyynisesti särähtäessä kysyä) tietävät että musiikki on minulle hyvin oleellinen asia, jonkinlainen maailman palaset yhteen kiinnittävä köysi jos kökköinen allegoria sallitaan. Musiikki tuntuu olevan myös monille muille hyvin tärkeä asia. Olen tässä parin viikon aikana seurannut huvittuneena Stratovarius-nimisen orkesterin (ei, en pidä Stratovariuksen musiikista, saan siitä päänsärkyä - tosin vuosi pari sitten oli tämä letkeä kappale Eagleheart, joka kyllä maistui, vaikka kertosäe kulkikin yksi yhteen erään Blackmore's Nightin debyyttialbumilta löytyvän kappaleen kanssa... sattuhan näitä) ympärillä pyörinyttä miehistönvaihdoskalabaliikkia. Huimaa. Yhtyeen virallisten kotisivujen keskustelufoorumilla on tuli leiskunut ja kura lentänyt. Mieletöntä miten ihmiset jotka ovat tarpeeksi kiinnostuneita yhtyeestä rekisteröityäkseen sen kotisivujen keskustelupalstalle, ovat myös pyhän vihan vallassa jakelemassa madonlukuja, tappouhkauksia ja yleisluontoista vittuilua sille yhdelle henkilölle joka on yksin säveltänyt ja sanoittanut kaikki ne levyt joita nämä fanit jumaloivat suurina aarteinaan. Ihmisen toimintaa tällaisissa tilanteissa on kyllä kiehtovaa seurata. Timo Tolkkia on vuosikaudet palvottu kitarasankarina, säveltäjänerona, taitavana sanoittajana jonka tekstejä on nuoruuden tuskassa kyynelsilmin raapustettu päiväkirjan sivuille. Ja nyt hän on hullu, kusipää, alkoholisti, rahanahne ja faneistaan piittaamaton paska. Sama mies kaiketi edelleen. Tolkki itse muistuttaa Stratovariuksen kotisivulta löytyvässä haastattelussa, että kyseessä on vain rockyhtye. Siis bändi - ei sen suurempaa eikä tietysti pienempääkään. Se on hassua miten taide muuttuu joillekin itsestäänselvyydeksi, toisten ihmisten luovan työn tuloksista tulee yhteistä omaisuutta ja kaikki muutos on aina pahasta. Mielenkiintoista.

Asiasta toiseen (osaan tällaisenkin yllättävän liikkeen). Pari päivää sitten Tiramisu reagoi kommenttiini sanoista. Misu oli oikeassa siinä, että näin ajankäytöllisesti niukaksi päässeellä tietokoneistetulla aikakaudellamme ovat näppäilessä tapahtuneet virhelyönnit usein yllättävienkin onnistuneiden uudissanojen lähde. Muutama vuosi sitten kävin ystäväni kanssa sähköpostikeskustelua alakuloisuudesta. Tuon keskustelun aikana toinen meistä onnistui käyttämään aiheesta termiä "alakuoloisuus", toinen puhui "alkuloisuudesta". Kerrassaan upeita ja aivan uusia merkityksiä sisältäviä sanoja molemmat. Kisää vihrelyöntejä bolgeihin toivoo Ugis.


22.1.04

Dream again nobody understands 

Näin taas unen. Joo joo, pysykää kanavalla hetken verran edes, en viivytä teitä tänään pitkään. Unessa olin kuitenkin saavuttanut sellaisen kahden ihmisen välisen yhteyden jonka olemassaolon mahdollisuutta jo aiemminkin pohdin. Yhteydessä tuntui olevan oleellista se, että elämä oli hyvä. Sellainen lämminhenkinen positiivisuus joka katoaa kaikkiin ihmisten välisen arkipäiväisen kanssakäymisen kitkakohtiin oli olemassa, ja se näkyi metsän tummanvihreässä värissä, veden hiljaisessa väreilyssä ja auringossa, joka tuntui lämpimältä olematta kuuma. Ehkä, sitten kun oli saavuttanut ne asiat jotka haluaa toisen ihmisen kanssa jakaa, maailman epäkohdat eivät enää kiinnostaneet. Ne eivät saavuttaneet ihmistä enää, oli noustu ylös siltä tasolta joka on nimeltään "odotus". Tasolle nimeltä "odotus" jääneet ihmiset eivät pysty päästämään elämän kipupisteitä virtaamaan ohitseen. Ne tarttuvat kiinni. Unessani - - - kaikki oli hyvin.

Ugus siivoaa nyt Silmänkääntövankilan nurkkia ja harjaa tomut pois lattiassa olevan pienen luukun kautta (niin pienen ettei siitä mahdu pakenemaan). Kuten koira palaa oksennukselleen, palaan minäkin aina tälle samalle aiheelle. Mikä siinä on että mitä ikinä elämässään aloittaa, huomaa kuitenkin lopulta päätyneensä pohtimaan rakkautta ja sitä mikä saa ihmisen tarvitsemaan toista. On se kumma.


"You'll be different in the spring, I know
You're a seasonal beast
like the starfish that drift in with the tide
So until your your blood runs
to meet the next full moon
Your madness fits in nicely with my own
Your lunacy fits neatly with my own, my very own
We're not alone"

(Robert Wyatt, Sea song)

21.1.04

Tapa paha yakuza-mies 

Pitkällisen juu/ei-vatvomisen jälkeen sain eilen lopulta hilattua itseni elokuviin katsomaan Kill Billin, "Quentin Tarantinon neljännen elokuvan", kuten leffan alkuteksteissäkin muistettiin mainita. Ennakko-odotukset olivat ristiriitaiset. Toisaalta kiinnosti nähdä (ja ehdottomasti myös kuulla) mitä Tarantino on tällä kertaa saanut kyhätyksi kasaan, mutta toisaalta se, että elokuvaa oli mainostettu varsinaisena verikekkerinä, onnistui lykkäämään katsomista näinkin pitkään. Kumma kyllä Kill Bill ei yltynyt sellaiseksi sarjakuvamaiseksi teurastamoksi kuin kerran, ja tuo japanilaisessa ravintolassa tapahtunut kohtaus oli kaikessa oivallisessa yliampuvuudessaankin kyllä liian pitkä.

Mutta kaiken kaikkiaan Quentin hoiti silti homman kotiin. Näyttävän 70-lukuinen värimaailma ja jälleen kerran aivan hillitön soundtrack vakuuttivat kyllä. Näyttelijät tuntuivat olevan kotonaan rooleissa joiden motiivit ja taustat eivät vielä kunnolla selvinneet, mutta jotain tolkuttoman vakavaa ja suurta on vielä tapahtumassa ja mikäli minä mitään elokuvista tiedän niin kaikki kääntyy Kill Billin kakkososassa päälaelleen eikä mikään ole sitä miltä vielä tässä näytti. Joudun kenties luopumaan elokuvien sarjoittamista vastustavasta periaatteestani ja käydä katsastamassa sen kakkosenkin; varsinkin kun kuulin mainittavan että siinä missä ykkösosa ammensi ideoita animesta (mikä todella näkyi muutamissa kuvissa suorastaan herkullisen selvästi) niin kakkosessa ollaan italowestern-puolella.

Missä muuten mentiin musiikillisesti jo nyt. Kuvittelin ensin, että säveltäjä on päästetty irti tekemään niin hurmaavia Ennio Morricone -pastisseja kuin vain suinkin taitaa, mutta sitten kaiuttimista paukahti Morriconen oma sävellys, täysin unohtuneeseen halpis-italoon nimeltä Death rides a horse sävelletty psykoottishysteerinen pala kaaosta. Ja minä en voinut kuin myhäillä tyytyväisyyttäni teatterin pimeydessä. Ehkä ne kaikki aiemmatkin pätkät olivat aitoa Morriconea. Tarantino toteuttaa häneen Pulp Fictionin aikana iskettyä lainaajan roolia mallikkaasti ja napsii musiikkeja toisista elokuvista upottaen ne omaansa täydellisen tyylipuhtaasti. Nautinnollista. Muutenkin (varsinkin elokuvan loppupuolella, jota kohti ote tuntui koko ajan paranevan) musiikin, värien, kuvien yhteensulauma loi välillä hykerryttävän tiivistä tunnelmaa joka piti lihakset valmiustilassa. Öisestä Tokiosta oli otettu irti paljon suorastaan mässäilemällä suurkaupungin kimalluksilla.

Tietenkin oltiin aika kaukana siitä mistä Tarantino on tullut tunnetuksi. Kolmen amerikkalaisista pikkurikollisista tehdyn elokuvan jälkeen oli nyt siirrytty Japaniin ja Meksikon rajalle ja ties mihin, kun taas siinä missä ennen on keskitytty jatkuvaan nokkelaan dialogiin jäi hahmojen välinen replikointi nyt lähinnä iskulauseiden heittelyksi ja pakolliseksi juonen eteenpäin vienniksi. Mutta hämmentävän mukava ja varmasti useampia katsomisia kestävä soppa tästä kaikesta kuitenkin syntyi. Ja opin sen, että japanilaisiin mahtuu jollain ihmeen ilveellä useita kymmeniä litroja verta. Ja taivas näyttää Nipponin yllä aina leimuavan maailmanlopun liekkejä.

Sanottakoon vielä, että House of Blue Leavesissä soittanut kolmen japanilaisneidon bändi esitti musiikkia joka kerta kaikkiaan kolahti.

20.1.04

Sana 

Minä rakastan sanoja. Viljelen arkipuheessani ja teksteissäni sanoja ja sanontoja - usein olemassaolevien sanojen toiseen merkitykseen vääntyviä taivutuksia - joita kukaan ei ole ennen käyttänyt ja joita kukaan ei todennäköisesti koskaan enää käytä ja jos hyvin käy joku ymmärtääkin ne, toisinaan. Miksi puhua jo sanotusti? Yliopistolla tekstejäni arvioivat eivät aina katso taipumustani hyvällä, mutta he ovatkin heitä ja he tekevät työtään ja minä ymmärrän sen kyllä. Aina toisinaan törmää sanaan, joka on hienosti keksitty oivallisuus, kertakaikkisen päivääpiristävä löytö.

Tänään sellainen osui vastaani uudesta Suesta (tammikuun 2004 numero), jossa elokuva-arvosteluissa Vesa Kataisto kirjoittaa: "Mick Jagger [...] esitti tuota Australian Robin Hoodia ikiunohdettavasti." Minä purskahdin nauruun. Olin aidosti onnellinen tuosta sanasta. Niin yksinkertaista ja kuitenkin niin haltioittavan nokkelaa, merkityksiä sisältävää.

Sanat. Niinkin kokonaisvaltaisesti visuaaliseksi ihmiseksi kuin itse satun olemaan olen kehittänyt niihin melkoisen kiehtovan addiktion. Sanoista ja ajatuksista (ja niiden mahdollisista vaikutuksista toisiinsa sekä maailmaan jossa elämme) kiinnostuneiden kannattaa lukea myös TUOTE.

How does it feel to be the one I have been looking for? 

Ihmiset kohtaavat toisiaan mitä satunnaisimmissa tilanteissa. // Olen yrittänyt pohtia sitä hetkeä jona tapahtuu (kiintymys), ihastuminen, (rakastuminenkin).
Vaatiiko se katseiden kohtaamisen, vai voiko rakastua toiseen ihmiseen kaukaa?
Voiko rakastua toisen ihmisen ääneen tai toisen ihmisen kirjoittamaan tekstiin? Ihmisluonne / etsii / itselleen sitä joka ottaisi kiinni, tai ainakin [jokainen] kaipaa jonkun putoamaan yhtä matkaa kanssaan.
Ihastumisen
rakastumisen
raja kulkee tunteen yksi/kaksisuuntaisuudessa. Me kaipaamme jotakuta jolle puhua -> monet rakastuvat toisessa ihmisessä elämänkokemukseen -> mutta elämänkokemukseen ei voi rakastua hetkessä -> ensimmäinen kohtaaminen ei voi tuottaa tarpeeksi informaatiota toisesta ihmisestä jotta selviäisi elämänkokemuksen määrä -> toisia viehättää nimenomaan kokemuksen puute -> he haluavat itselleen jonkun, jota opastaa maailman metsikköjen keskeltä pois.
Jos rakastuu humalassa, voivat tunteet olla erilaiset "kun" alkoholi on verestä haihtunut.
Ja eihän voi rakastua ihmiseen jota ei tunne? Mutta varmasti voi lakata rakastamasta ihmistä jonka oppii tuntemaan täydellisesti.
Ja kauneus on katsojan silmässä.
Ja minun uraansa juuttunut äänilevyni on tänään Linda Scottin I've told ev'ry little star.
Olen taas pahoillani tästäkin sekametelisopasta.
Palaa alkuun.
Ole niin kiltti.



19.1.04

Internet explorer could not open the search page 

Tutustuin ensimmäisen kerran elämässäni internettiin kesällä 1996 silloisella työpaikallani kirjastossa. Modeemi oli jo olemassa, joten tietokonelehden mukana tullut näytedisketti installoitiin koneelle ja hyvin varhainen versio Netscapesta oli käyttövalmis kun malttoi hiukan odottaa. Aiemmin pelkkään BBS-elämykseen sopeutuneet aivoni kävivät ylikierroksilla, kun tajusin että kun ennen jokaisella omalla purkilla oli oma numeronsa niin nyt oli kaikki sen yhden modeemipiippauksen takana. Sähköpostista olin tuolloin kuullut lähinnä huhuja, ja niitäkin pidin varmaan ilkeiden juoruina, tietäähän minut.

Ja nyttemmin olen niin tottunut, että joka kerta jonkin sivuston kadotessa verkosta, jonkin virheilmoituksen pamahtaessa ruudulle, jonkin hemmetin tyylikkään flash-sivuston onnistuessa jumittamaan koko selaimen lukkoon, jonkun ääliön täyttäessä kallisarvoista verkkotilaa mitä hirveimmällä tuuballa (tätä listaa voi jatkaa ad infinitum) ...minä alan kirota, katkoa verisuoniani, repiä hiuksiani. Hakkaan nyrkillä hiirtä pöytään, potkin monitoria kierrepotkuin, taivutan näppäimistöä niin että lopulta caps lock kohtaa page downin ja maailmat mullistuvat. Niin tottunut olen siihen että kaikki toimii. Niin kertakaikkisena itsestäänselvyytenä minä internetin, tuon jumalten lahjan (tai ainakin Yhdysvaltain puolustusministeriön, etsi viisi eroa) olemassaoloa nykyään pidän. Vaikka minun tietenkin pitäisi polvistua rukoukseen ja suudella tomua näppäimistön edessä (pitäisi useammin myös siivota) joka kerta kun veeveeveepistemikäliepistekkom suostuu avautumaan, olemaan kaatamatta konettani, olemaan tiedoiltaan ajan tasalla. Ja vuolaaseen ilon kyynelteen virtaan äityen minun pitäisi lyödä itseäni nyrkillä rintaan sillä sellainen maan matonen olen käyttämään tätä ihanaa keksintöä, joka kasvattaa nykynuorisoa jo samaan malliin kuin televisio aikanaan meitä. Lupaan tästä edespäin pitää asian mielessäni.





Joo, tämä on taas näitä päiviä.



18.1.04

Jospa meistä jokaisen sisällä on sittenkin ihminen 

Piti taas aamulla herätessä oikein ravistaa päätä. Mutta ei se uni sieltä mihinkään lähtenyt. Kummallinen uni, jossa piirsin liidulla taululle mikroskooppisen tarkkoja (ja hyvin kauniita) kasvien kuvia, ja jossa olohuoneen nurkassa kaapissa oli ruumis. Mutta ennen kaikkea siinä vilahti ohimennen Tony Halme, ja jo unessa mietin lievää arvojen ja näkemysten kriisiytymistä tuntien, että Halme vaikuttaa oikeasti ihan mukavalta ihmiseltä. Ajattelin että olenko ollut koko ajan näin väärässä.

En nyt hereillä ollessani (jos nyt olen hereillä, sillä mistä sen koskaan tietää - luulin aamulla nähneeni unta myös omenoiden ostamisesta, mutta kun avasin jääkaapin siellä oli omenoita, olen siis ostanut niitä ensimmäisen kerran elämässäni ja luullut sitäkin uneksi... no sattuuhan tätä... eikö?) kykene enää pitämään Tony Halmetta sinä mukavana ja älykkäänä ihmisenä jolta hän unessa vaikutti. Sen sijaan siirryin hieman universaalimmalle tasolle. Yritän vakuuttaa itseäni siitä, että halutessani voin nähdä jokaisen sisällä sen pienen kristallisoituneen ytimen joka tekee meistä ihmisiä. Jokaista ihmistä ei pysty rakastamaan, se on luojan kiitos mahdotonta sillä se aiheuttaisi globaalin stressiefektin. Mutta jokaista ihmistä voisi yrittäessään arvostaa. Kaikkia vittumaisimpiakin kusipäitä. Olisihan sekin jotain. Jos kykenisin siihen, näkisinkö maailman valoisampana paikkana? Todennäköisesti. Olisinko vähemmän stressaantunut? Mitä luultavimmin. Uskoisinko ihmiskuntaan ja sen mahdollisuuksiin taas? Ehkä jopa. Voi kun sitä joskus tuntee itsensä pieneksi.

Kun edes tuntisin ne joita ajattelen päivittäin.



"I don't know you,
you say you know me,
that may be so,
there's so much that I am unsure of ...
You call my name,
but it sounds unreal,
I forget how I feel,
my body's rejecting the cure .....
Won't somebody help me ......?"

(Van der Graaf Generator, House with no door)

16.1.04

Olla kuin kirjailija 

Olla kuin Iain Banks:
Kyetä kuvittelemaan maailma sellaiseksi kuin lapset sen kuvittelevat, mutta säilyttää samalla rento, toisinaan roisi, huumorintaju. Yllättää kanssaihmiset päivittäin ja väittää ettei oikeasti tehnyt mitään erikoista. Ylläpitää syvään juurtunutta tietoa siitä, että asiat loppujen lopuksi menevät aina päin helvettiä.

Olla kuin Umberto Eco:
Luoda kokonaan oma maailmansa ja naureskella, ei välttämättä täysin hyväntahtoisesti, niille jotka yrittävät pysyä perässä. Tietää lähes kaikesta mahdollisesta kaikki, ja esittää tietävänsä vielä paljon enemmän. Mykistää yleisö.

Olla kuin Donna Tartt:
Saavuttaa täydellisyys. Jatkaa jokaista ajatusta niin pitkälle, ettei kukaan toinen voi sitä enää jatkaa. Hioutua timantiksi aiheen kuin aiheen parissa. Nyökätä ymmärtäväisesti niille, jotka haluaisivat pystyä samaan. Olla kaikkien yläpuolella ja saavuttamattomissa.

Olla kuin Roald Dahl:
Nauraa päin naamaa ennakkoluulojen kalvamille. Leikkiä viatonta, ja vetää sitten matto luottavaisten jalkojen alta. Tehdä se kaikki niin tyylikkäästi, että silkasta julmuudestaan huolimatta voi ottaa vastaan kaikkien pyyteettömän rakkauden.

Olla kuin Robert Sheckley:
Näyttää toisille heidän pahimmat vikansa peilillä ja sen jälkeen nopeasti lohduttaa heitä sanoen, että kaikki muutkin ovat aivan samanlaisia. Kyetä olemaan iloinen kuin lapsi vaikka maailma sortuisi ympäriltä, mitä se jatkuvasti tuntuukin tekevän. Laskea päässään monimutkaisia matemaattisia yhtälöitä kertoessaan vitsiä.

Olla kuin Nikolai Gogol:
Virnistellä ylemmyydentuntoisille, kyetä suorastaan hersyvään ilakointiin hölmöjen kustannuksella. Tuntea samalla syvää, lähes epätoivoista kauhua aiheuttavaa huolta tulevaisuudesta.

15.1.04

Havuja perkele 

Kevätlukukauden luennot ovat taas alkaneet, ja Ugus tuntee itsensä joskus niin kovin vanhaksi katsellessaan nuorempia opiskelijatovereitaan. Hän miettii miksi kummassa tulikaan aloittaneeksi yliopiston vasta niinkin kypsällä iällä. Ehkä kaikesta olisi osannut ottaa enemmän irti jos olisi ollut lähempänä kahta kuin kolmea täyttä kymmentä. Toisaalta Ugus myöntää kyllä sen, että kakkosella alkaminen on käynyt perin tylsäksi jo vuosia sitten. Ei enää pitkään, hän miettii, ja minäkin alan kolmosella. "Siitä alkaa uusi elämä", Ugus naljaili eilen ystävälleen soittaessaan tälle syntymäpäiväonnittelut. Tämä ystävä ei täyttänyt tuota kyseistä tasalukua, mistä voimme päätellä että Ugus, tämä veikeä Silmänkääntövanki, soittaessaan ystävälleen tämän syntymäpäivänä, käänsi keskustelun itseensä ja omaan häämöttävään vanhenemiseensa. Aika säälittävää, kun sitä miettii. Vaan Ugus ei lannistu. Hän kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa, sitoo puusukset nahkaremmeillä tuohivirsuihinsa, viskaa partansa olkapään yli ja sivakoi korpimaiseman syleilyyn. Hänet voi paikantaa kiukkuista äksyilyä seuraamalla, mutta ehkä on kaikille parempi ratkaisu jättää hänet nyt rauhaan. Ehkä hän voi huomenna taas paremmin.

14.1.04

Ehkä hän kärsii juuri meidän vuoksemme 

Educariumin takana sijaitsevan pysäköintialueen poikki tänään kulkiessani kuulin puhetta vaikka näyttikin siltä ettei paikalla liikkunut muita kuin minä. Lähempi tarkastelu paljasti pienen punaiseen takkiin pukeutuneen pyöreäkasvoisen mummon, joka kulki rakennuksen viertä katse tiukasti kasvatustieteen laitoksen kirjaston ikkunoista sisään suunnattuna ja jupisi kovaan ääneen itsekseen. Hän näytti melko vihaiselta, voitaneen sanoa ilmeen viestineen jopa sydänjuurissa asti tunnettua inhoa ja katkeruutta. En kuullut puhetta tarpeeksi hyvin saadakseni siitä selvää - vasta jupinan kiteyttäneen loppukaneetin aikaan olin tarpeeksi lähellä. "Saatanan kakarat!" pärskäisi tuo kaukaa katsoen herttainen täti ja sylkäisi miehekkäästi seinään kirjaston ikkunan viereen. Mikäköhän hänet mahtoi olla niin katkeroittanut? Höylätäänkö kasvatustiedettä opiskelevien yltäkylläinen opintotuki juuri hänen eläkkeestään? Vai ovatko nuo yliopistossa opiskelevat hanttapulit juuri niitä rietastelijoita jotka käyvät soittamassa hänen ovikelloaan perjantai-iltaisin? Tai onhan mahdollista että me vain olemme kaikki niin nuoria (joo, tosi), kauniita (no ehkä jotkut), hyvin toimeen tulevia (köyhyysrajan alapuolella taaplataan) ja onnellisia (joka toinen ripustelee köyttä kattoparruun aina tähän aikaan vuodesta). Johan se kismittää elämässään vaille näitä ominaisuuksia jäänyttä. On se kyllä jännä miten yliopistolla ei ole koskaan tylsää hetkeä. Eikun hetkinen: ovathan ne kaikki muut hetket olleet. Ja tarkemmin ajatellen tämäkin oli aika tylsä hetki.

Huokaus.

13.1.04

Ajan kysymys 

Ei tietenkään ole mahdollista saavuttaa totuutta käymällä lyhyt keskustelu sellaisen ihmisen kanssa, jonka kykyä saapua minkäänlaiseen loogiseen lopputulokseen keskustelussa kuin keskustelussa epäilee yhtä paljon kuin omaansa. Silloin vain kiertelee ja kaartelee asian ympärillä eikä puhu siitä mitä haluaisi. Sanoo ehkä sanan sinne ja toisen tänne, ajattelee että en minä tuosta kuitenkaan tuon enempää tiedä, ja tokkopa tuo toverinikaan. Ja sitten juttu ampaisee taas kuuta kiertävälle radalle, ja mikäpä siinä, toisaalta, mutta kovin salakavala on se tämänkaltaisiin tilanteisiin hiipivä hajottava tekijä, se pieni asiavirhe joka kasvaa joka lauseessa ja lopulta kumpikaan ei enää tiedä mistä puhuu, molemmat keskustelijat ahdistuvat ja jättävät leikin kesken; lopputulosta ei synny. Me kierrämme kehää. Ja niinpä, vaikka keskustelisimme niinkin suurista asioista kuin rakkaus, maailma, kohtalo ja se mitä meistä tulee sitten kun meistä lopulta tulee se mitä meistä tulee - lennämme aina omiin suuntiimme. Keskustelu ei kulje. Vasta silloin, ja korostan tässä erityisesti sanaa silloin, kun olemme löytäneet sen ihmisen (jonka olemassaolon ironista sinänsä usein tiedämme vaikkemme hänen luokseen välttämättä olekaan hakeutuneet) jonka kanssa meidän aaltopituutemme on täsmälleen sama, huomaamme yhtäkkiä sopivamme yhteen kuin legopalikat. Sellaiset pienet, ei mitkään duplot. Ja puhumme kuin yhdellä suulla ja silti ymmärryksemme siitä miten maailma toimii kasvaa jokaisen sanan jälkeen kunnes ei enää ole sanoja. Ja aivan varmasti - minä haluan nyt korostaa tätä seikkaa - koittaa joskus se päivä. Se lienee todellakin meistä jokaisen kohdalla sittenkin vain ajan kysymys.


"I come from nowhere
And you should go there
Just try it for a while
The people from nowhere
Always smile
"

(Frank Zappa)

12.1.04

She bangs (eli Omnia vincit amor) 

Keskustelimme rakkaudesta.
"Ehkä rakkaus on sitä", minä sanoin, "että haluaa jotain tiettyä asiaa, ja joku toinen haluaa sitä samaa asiaa ja sitten voi viettää iäisyyden yhdessä haluten elämältä samoja asioita."
"Ei siitä voi olla kyse", hän totesi nopeasti. "Silloinhan ei kumpikaan olisi koskaan tyytyväinen. Rakkaudessa on oltava mukana tyytyväisyys."
"Entä jos saavuttaa sen asian jota haluaa?"
"Silloin voidaan ehkä puhua rakkaudesta", hän myönsi, mutta näytti siltä ettei ollut vieläkään aivan varma.
"Tai mitä jos", ehdotin, "rakkaus alkaisikin vasta siitä kun saavuttaa jotain sellaista, jota ei ole edes tiennyt haluavansa?"
"Hyvä ajatus", hän sanoi epäröiden, "mutta ehkä kyseessä on sittenkin vain hetkellinen ihastus. Voiko rakastua johonkin jonka olemassaolo ei ole ollut aikaisemmin tiedossa?"
"Voi", sanoin. "Minullekin on käynyt niin."
Hän oli hetken hiljaa.
"Saavutit siis elämässäsi jonkin sellaisen asian jota et ollut tiennyt edes haluavasi ja niin huomasit olevasi rakastunut ja nyt tunnet aitoa rakkautta?"
"Niin."
"Tajuatko miten tyhmältä tuo kuulostaa?"
En osannut sanoa siihen enää paljoakaan.

11.1.04

Kanan lento  

Lähdinpä tässä päivänä muutamana liikkeelle pienestä maalaispitäjästä. No joo, tietenkin olin ehtinyt aamupäivällä käymään peruskoulun ja lukion, piipahtamaan kolme minuuttia armeijassa ja viettänyt lounastaukoa edeltävän tunnin kirjastossa luokittelemassa tietokirjoja uusiksi, mutta periaatteessa oli kyllä vielä aamupäivä kun lähdin. Poikkesin yhdellä kansanopistolla, kaaduin ojaan joka ei vienyt minnekään lähellä rautatieasemaa jolla junat eivät enää pysähtyneet ja kun kömmin takaisin jalkeilleni oli tullut kevät ja minä päätin liftata Turkuun. Ei hemmetti, ajattelin nähdessäni asunnon jonka ikkunasta näkyi Suomen Joutsen (jos kenotti), tähän jään. Tyhjensin matkalaukkuni vaatekomeroon, pakkasin sen taas ja lähdin matkaan, tavoitin vuokraisännän vielä aulassa ja jätin avaimen kiittäen kaikesta. Kirjoittauduin sisään yliopistoon ja nukuin Juslenian portaikon oranssinruskeassa hämärässä yöni koulureppua tyynynäni käyttäen. Katso, kirjoitit hauskan novellin, joku sanoi. En ollutkaan huomannut, mutta kehut otetaan kehuina riippumatta mielentilasta. Osallistuin tenttiin, en päässyt läpi. Tuli iltapäiväkahvin aika. Maahan oli satanut lumi, mitä pidin hyvin outona. Kiipesin pitkät portaat yliopiston keskusaukiolle ja koska niitä portaita ei ole milloinkaan hiekoitettu, minä liukastuin ja leijailin takaisin alas.

On helppo tuntea ylpeyttä siitä mikä on, mutta vaikeampi on osata hävetä oikeita asioita. Tasapaino tuntuu olevan kauan sitten kadonnut taiteenlaji. Toisinaan mietin mistä ihmiset saavat kaikki reippaat, tervehenkiset ja tulevaisuutta ajatellen erittäin järkevät ideansa, kun omassa päässäni pyörii vain typeriä, katastrofaalisia ja kaikin tavoin käsittämättömiä ajatuksia. Pääsee niilläkin pitkälle, suunta voi tosin olla hiukan väärä. Päätin tänään viettää päivän miettien montako tuntia voi tuhlata tekemättä mitään järkevää, mutta neljän tunnin ankaran miettimisen jälkeen en ollut päässyt mihinkään konkreettiseen lopputulokseen. Ehkä jatkan taas huomenna. Pohdintojeni tulokset julkaistaan elokuvana beta-formaatissa ensi juhannukseen mennessä, huonompi ja kalliimpi DVD-versio on tilattavissa postimyynnistä myöhemmin ja se sisältää katkelmia minusta laulamassa Mario Lanzan tuotannon parhaita paloja parvekkeella kello kolmelta yöllä (naapuri kuvasi).

Kun kerron anekdoottia ei kukaan koskaan ymmärrä että Kafka on kissa, aina joutuu selittämään.


"Lapset tekevät minut surulliseksi
Kun joku askartelee heidän kanssaan
Synnyn ja kuolen
"

(Tommi Liimatta)

9.1.04

Leppoisa yökävely 

Alkuviikosta satuin kävelemään hautausmaan poikki täysikuun valaistessa maisemaa kirkkaana ja terävänä kuin taivaalle kiinnitetty luunvalkea lantti kun tuomiokirkon kello löi tasan kaksitoista kertaa. Siirryin hetkestä toiseen, ja jonkin keinotekoisen ajanlaskujärjestelmän perusteella siirryin samalla myös vuorokaudesta toiseen. Numerot, joilla merkitään meidän paikkamme ajassa, vaihtuivat loksahtaen eteenpäin. Hautausmaa oli omituisen jyrkkä muodoltaan, siitä suuri osa sijaitsi rinteessä. Vain siellä täällä oli valaisimia, niistäkin osa jäi puiden oksien varjoon. Valot muodostivat hahmoja. Ja missä siellä hautausmaalla on se "pikku prinssin nurkkaus" josta kesätöissä siellä olleet kertovat tarinoita? Jos olisin tiennyt, olisin mennyt katsomaan mitä pikku prinssi tekee keskiyön hetkellä täysikuun aikaan. Hiljaista ääntelyä kuului sieltä täältä ja muutama hautakivi heilahtelikin, rauhallisesti, kuin unessa. Eikä lopultakaan selvinnyt mitä tarkkaan ottaen tein siellä siihen aikaan yöstä. Talviyöt ovat kylmiä ja minä vihaan kylmää.

Palasin kotiinpäin ja ne harvat vastaantulijat joita vielä oli katsoivat minuun kuin olisin ollut tälle todellisuudelle vieras. Ihmisten askeleet nopeutuvat auringonlaskun jälkeen. Valossa on harvoin niin kiire kuin pimeässä. Oikaisin pysäköintialueen poikki ja liiketunnistimella varustettu valaisin sen toisessa päässä oli epäkunnossa, syttyi ja sammui kaikessa rauhassa itsekseen. Tai ehkä joku sen vaikutusalueella liikkui rytmikkäästi edestakaisin. Yöbussit eivät kulkeneet, joen jäätä pitkin olisi päässyt suoraan helvettiin kun viime vuonna tähän aikaan sama reitti vei Koroistenniemeen. Kappas pirua, totesin myhäillen.



"The words have all been writ by one before me
We're taking turns in trying to pass them on...
"

(Procol Harum)

8.1.04

LOAD "*",8,1 

Heittäydyinpä eilen saunan jälkeen suurelle pehmoiselle (kaikki on suhteellista) sohvalleni löhöämään mukanani pullollinen hyvin jäähdytettyä Pepsi twistiä. Nappasinpa käteeni kaukosäätimen eli leikkisästi myös nimellä "kake" tunnetun kummallisen tehokkaasti pattereita syövän vimpaimen. Aloinpa vaihdella kanavoita tiuhaan tahtiin koska kun on siinä tilassa missä koko päivän vuoron perään lukemista ja kirjoittamista harjoittaneena on, ei enää kykene keskittymään mihinkään seitsemää sekuntia pidemmäksi aikaa ja kun vielä ruokkii itseään siinä tilassa suurella määrällä kofeiinia on syytä olla pysähtymättä mihinkään sillä jos pysähtyy saattaa leimahtaa tuleen. No kuitenkin. Huomasin sitten kolmoskanavan ohi kelatessani että alkamassa oli hauskasti nimetty ohjelma Tilt.TV. Kas vain, nytpä jaetaan palkintoja vuoden peleille. Mikäpä tässä, tuumasin, otin hieman mukavamman asennon sohvalla (se oli aika pirun mukava jo valmiiksi) ja jäin katselemaan. Tiltissä kun kuvat vaihtuvat kuitenkin sitä tahtia että kanavasurffailijan on vaikea kyetä samaan; ja säästyvätpä ne kaken paristotkin.

Minä en ymmärrä nykyisistä tietokonepeleistä mitään. En käsitä esimerkiksi sitä, miksi joku on aikanaan nähnyt hyvänä ideana sen, että tasohyppely, maailman kaksiulotteisin peligenre, on vaatinut tulla päivitetyksi kolmiulotteiseen muotoon. Okei, minun pelikoneeni on ollut, ja onkin niin kauan kuin siinä henki pihisee eli muuntaja ei paukahda, Commodore 64. On minulla PC:kin, mutta se on ostettu vuonna 1998, oli jo tuolloin alitehoinen, eikä siinä ole lainkaan cd-asemaa joten pelaapa sillä sitten. Doom pyörii, ja Civilization, se EGA-grafiikkainen ainoa oikea versio. Kyllä kyllä, minä olen juuri tätä rasittavaa "ainoa oikea" -tyyppiä. Monet asiat ovat minulle niitä "ainoita oikeita". Se tarkoittaa sitä että minä itse olen kasvanut näiden asioiden parissa, ja ne ovat juurtuneet minuun sen verran syvään että on mahdoton kuvitella minkään korvaavan, oli kyseessä miten paljon uudempi ja hienompi hyvänsä, koskaan asettuvan sen vanhan ja hyvän paikalle. Minun aikanani roolipelit eivät olleet sellaisia 3D-räiskintöjä kuin eilisessä Tiltissä vuoden roolipeliksi nimetty Star Wars -aiheinen tekele (en muuten sivumennen sanoen pidä yhdestäkään Star Wars -elokuvastakaan), ne olivat ikonimaisella palagrafiikalla toteutettuja Ultimoita, joissa mentiin mielikuvituksen voimalla pidemmälle kuin yksikään grafiikkapiiri vielä nykyäänkään kykenee viemään. Ja entäs sitten tämä Viewtiful Joe? Jos minun aikani pelit olisivat olleet yhtä sekavan näköistä välkytystä olisin lopettanut pelaamisen. Mitä on tapahtunut kaikelle mukavan yksinkertaiselle? Missä ovat ne ajat kun tärkeintä oli se että peli toimi, että siinä oli idea jota kukaan muu ei ollut käyttänyt ja ettei sitä pelannut läpi yhdessä viikonlopussa. Jos 80-luvulla maksoi pelistä 50 silloista markkaa ja oli saanut sen pelattua läpi muutamaa kuukautta myöhemmin niin nykyisten pelien samat luvut ovat 50 euroa ja parisen vuorokautta. Hetkellisyys on muuttanut pelaamisen luonteen. Kansa kaipaa nyt visuaalisuutta; suunta on sama kuin elokuvissa. Paskat sisällöstä, antakaa meille elämys. Ja mitä enemmän tiedämme saavamme sitä täysin samaa, sitä mieluummin maksamme siitä riemusta. Tämänhän tapaukset Sormusten herra ja Matrix jo osoittavat. Olen nähnyt molemmista ensimmäisen elokuvan, eikä ole ollut tarvetta nähdä lisää. Sarjallisuus jyrää. "Jos minulla olisi tyhjää pöytätilaa ja ylimääräistä aikaa tämän iltapäivän verran", hän totesi katkerana, "minä kaivaisin heti kotiin päästyäni kuusnelosen laatikosta ja pelaisin Wizballia, Sentineliä ja Archonia myöhään yöhön." Kun Tilt.TV loppui ja Jaana Pelkosen kasvot hävisivät ruudusta minä tunsin oloni hämmentyneeksi ja vaikka kuinka yritin, en kyennyt näkemään millaisia pelit olisivat vuoden päästä tähän samaan aikaan. Ehkä ne olisivat aivan samanlaisia, ajattelin, mutta en halunnut uskoa siihen. Minussa elää myönteisesti ajatteleva hölmö.


7.1.04

Culinaria diabolica 

Stockmannin herkusta voi ostaa toisinaan yrttimarinoituja valkosipulinkynsiä jos haluaa, kuten kulunut ja helposti väärinymmärrettävä sanonta kuuluu, hemmotella itseään. Vaikka tästä paheestani olenkin saanut kuulla sitä luokkaa olevia kommentteja että "en ole koskaan maistanut mitään näin pahaa", on silti sisuksissa kutkuttava tyytyväisyys siitä, ettei ole sataprosenttisesti Euroshopperin spagetilla, Eldoradon ketsupilla & Pepsillä elävä moukka. Että jostain minunkin sisuksistani löytyy se pieni elitistinpoikanen, joka kehrää idiootti hymy kasvoillaan kuin minttupuskaan pudonnut kissa jos sitä toisinaan ruokkii jollain jota rahvas inhoaa. Kyllä toiset sitten vähään tyytyvät.

6.1.04

Meidän edestämme annetut 

Niin, en varmaankaan ole mikään malliopiskelija. Tai, jos halutaan tarkentaa, on minun opiskelijuuteni ehkä sitä lajia jolla pelotellaan tunnollisia koululaisia nukkumaanmenoaikaan. Että jos et kunnolla lue läksyjäs ni sitten. Minua siis määrittelee sanapari "kunnoton opiskelija". En tee minulle annettuja töitä, vapaaehtoisista ja innokkuutta osoittavista töistä nyt puhumattakaan. Kulutan yhteiskunnan varoja nostamalla opintotukea ja silti vain satunnaisesti luennoilla näkyen & niidenkin aikana lähinnä mahdollisia myöhemmin toteutettavia sarjakuvaprojekteja luonnostellen. Harjoituskursseilla en käy koska ne eivät sovi minulle. Kirjatenteissä en käy koska en milloinkaan saa luetuksi niihin vaadittavia kirjoja; ilmoittaudun sentään toisinaan, ja kun ilmoittaudun, en milloinkaan muista peruuttaa vaikken tenttiin koskaan päätyisikään. Ja jos kuitenkin lähden tenttiin, saatan matkalla kääntyä risteyksestä suuntaan joka ei vie siihen luentosaliin, jossa tentti järjestetään, ei lähimaillekaan.

Tämä kolmas vuoteni yliopistossa näyttäisi olevan opintoviikoista vapain toistaiseksi. Nöyrästi kumartaen kiitän yliopiston henkilökuntaa tästäkin vähästä. En olisi oikeasti ansainnut ainoatakaan ov:tä. Älkää uskoko niitä jotka väittävät muuta. Minä olen se hovinarri joka vaaditaan yliopistonmäelle eksyneen näköisenä harhailemaan jotta akateemista uraa itselleen luovat voisivat tuntea itsensä vakuuttuneeksi siitä että he ovat joidenkin yläpuolella. Antakaa minun säilyttää tämä valitsemani elämäntapa. Ei kai kukaan murhaisi sitä joka saa hänet nauramaan?

5.1.04

Paluu aikamatkailun pariin 

"Se on sitten kevät", kaikui korvissani kun taivas oli koko mitaltaan sitä täsmälleen samaa pinkkiä kuin paljolti kirotun kylpylähotelli Caribian seinä. Me olimme astuneet ulos bussista viisi minuuttia sitten, mutta kellään ei ollut vielä kylmä.
"Ei nämä nykyajan pakkaset.. Toista se oli ennen. Saattoi sylki jäätyä suupieliin, kyynel pudota silmästä maahan ja mennä rikki kuin lasi!"
Kuuntelin sanoja mietteliäänä. Olihan siinä perää. Kovakin pakkanen tuntui jotenkin helpommalta kestää, ja toisaalta, ääni jatkoi edelleen itsepintaisesti: "Se on sitten kevät." Yritin katsella ympärilleni mutten tiennyt kuka sen sanoi. Taivaalla kuu katsoi meitä kuin silmät saanut helmi. Se johtui siitä väristä, aina siihen aikaa illasta kuussa oli jotain merellistä.
"No niin", hän sanoi, ja minä katsoin kysyvästi vaikka tiesin kyllä. Hän osoitti paksuun punavalkoiseen lapaseen kätketyllä kädellään mustaa tila-autoa, joka odotti parkkipaina reunalla. En ollut huomannut sen saapuvan. Pakokaasu leijui auton ympärillä, se ei karannut minnekään, ei tuullut.
"Että mennä pitäisi", mutisin. Ei pelottanut vielä sillä hetkellä yhtään.


3.1.04

"Vuoden." 

Eletään taas niitä aikoja kun on tapana valikoida vuoden mikämilloinkin. "Vuoden levy". "Vuoden urheilija". "Vuoden kulttuuriteko". Minä tunnustan pekkaa pahempana olemattomuuteni ja liityn kärrypolulla vaappuen eteenpäin nitistelevän karavaanin jatkoksi. Tässä seuraa Silmänkääntövangin oma lista niistä asioista jotka ovat hänen kohdallaan olleet vuoden 2003 "vuoden".

Vuoden levy: Elbow / Cast of thousands
Ei sillä että olisin brittipoppiin päin kallellaan tai ei sillä että antaisin mitään krediittiä niille toimittajille jotka ovat tätä jo päässeet progeksikin kutsumaan, mutta jos täydellisyyttä hipovat sävellykset, oivaltavat tekstit ja ensiluokkainen instrumenttityöskentely mitään merkitsevät niin tässä on levy jota voin suositella.

Vuoden tietokonepeli: The Sentinel
Siis Commodore 64:llä. Niin niin, tämä peli on julkaistu vuonna 1986, mutta minä olen hidas kiiruhtaja, tai jos tarkkoja ollaan sain pelin ymmärrettäväksi muuttaneet ohjeet käsiini vasta tänä vuonna. Tällaisia pelejä ei enää tehdä. Kuin moniulotteinen vieraaseen maailmaan sijoittuva shakki joka vaatii useamman aivolohkon käyttämistä kuin mitä jotain helvetin Max Paynea tehtäessäkään on tarvittu. En olen koskaan innostunut yhdestäkään vuoden 1996 jälkeen julkaistusta tietokonepelistä, eikä minulla ole mitään tarvetta siihen niin kauan kuin tällaisia helmiä löytyy. Tilan- & ajanpuutteen vuoksi pelaaminen tosin ollut kesän jälkeen jäissä; kuusnelonen ei tahdo sopia opiskelijan asuinympäristöön.

Vuoden elokuva: Sergio Leone / Hyvät pahat ja rumat
Intensiivinen spektaakkeli. Tästä jo olenkin kirjoittanut.

Vuoden animaatio: Hayao Miyazaki / Princess Mononoke
Jotten olisi joutunut antamaan vuoden elokuvalle jaettua ykkössijaa piti keksiä tämä toinen kategoria. Princess Mononoke lienee vaikuttavin koskaan näkemäni animaatioelokuva. Kiinnostava juoni otti ensiminuutista alkaen mukaansa sellaiseen imuun että arki unohtui. Koskettava ja julma tarina, enemmän tärkeitä ajatuksia kuin Disney-yhtiöitten tähänastisessa tuotannossa yhteensä. Animaation taso huimasi, näkymät salpasivat henkeä niin kauneudellaan kuin rumuudellaankin tilanteesta riippuen. Plussaa oli myös erittäin tyylikäs englanninkielinen dubbaus. Alkuperäistä japaninkielistä katsoen olisi ollut tekstitysraidan varassa ja se siitä katselunautinnosta sitten. Myöhemmin nähty saman ohjaajan kehuttu Henkien kätkemä olikin sitten valtava pettymys. Kivoja visioita, mutta juoni ja idea puuttuivat; koko elokuva koostui hassujen hahmojen rasittavasta kohelluksesta.

Vuoden kirja(t): Katarina Haavio & Satu Koskimies / 50-luvun tytöt & 50-luvun teinit
Niin paljon kuin vaikuttavia romaaneitakin tuli luettua, veti tämä järkälemäinen teoskaksikko kuitenkin voiton kotiin. Kiehtovaa ajankuvaa, kiehtovia henkilöitä, kokonaan toisenlainen ja kuitenkin niin samanlainen maailma kuin tämä 2000-lukuinen Suomi. Näinkö vähän asiat ovat muuttuneet siitä kun ne ovat peruuttamattomasti muuttuneet? Päiväkirjojen ja kirjeiden "totuus" muuttuu lukijan mielessä fiktiivisten mahdollisuuksien temmellyskentäksi. Tapahtuiko näin todella? Mitä jos? Ainoa miinus: minulle jäi palava halu tietää mitä henkilöille näiden kirjojen jälkeen tapahtui.

Vuoden "rahat pois tyhmältä kansalta": Jari Tervo / Pohjolan safari
Tervolta on ilmestynyt aiemmin kaksi novellikokoelmaa. Nyt ilmestyi hänen parhaista novelleistaan kasattu kokoomateos.

Vuoden riesa: Lidl
Ei tätä tarvitse selittää. Ne tietävät jotka tietävät.

Vuoden henkinen & fyysinen ääriraja: Kaksi muuttoa puolen vuoden sisällä
Kun muuttaa hissittömästä talosta hissittömään taloon ja sitten taas hissittömästä talosta hissittömään taloon alkaa ihmetellä sitä miksi raahaa mukanaan valtava suurta paksulla puurungolla siunattua sohvaa?

Vuoden yllättävin suksee: Menestyminen Tampereen science fiction -seuran novellikilpailussa
Lähetin omanlaiseni, eli tahtoo sanoa joidenkin mielestä kenties hieman vaikeasti avautuvan, novellin ja saavutin kunniamaininnan. Novelli on julkaistu Portin juuri ilmestyneessä numerossa 4/2003. Ja sieltähän jokainen kynnelle kykenevä sen käy lukemassa.

Vuoden tv-sarja: Sopranos
Toisaalta eipä paljon muutakaan tullut vuoden aikana seurattua.
Pistesijalla: Days of our lives.

Vuoden muu tv-ohjelma kuin fiktiivinen sarja: Idolsin alkukarsinnat
Lehtikirjoittelua seuratessa hämmensi. Olinko minä tosiaan ainoa joka nauroi vedet silmissä kun ne onnettomat kiekujat saivat kuulla tuomareilta juuri tasan sellaisen arvion jonka ansaitsivatkin kuulla. Välierien jälkeen en sitten ohjelmaa enää katsonutkaan. Ketä kiinnostaa nähdä kun (kohtuullisen) hyvät laulajat laulavat (kohtuullisen) hyvin ja heitä (kohtuullisesti) kehutaan? Boring.
Pistesijalla: Submarine.

Vuoden uni: Se maaliskuun puolivälissä nähty jossa nousin nukkuvana irti kehostani ja liitelin uinuvien talojen yllä siniharmaassa yössä
Mainioita näkymättömyys & aineettomuus -teeman variaatioita riitti tusinoittain. Lisää näitä.

Vuoden ennakkoonsuunnittelemattomin rupeama: Silmänkääntövankilan aloittaminen.
Vielä marraskuun puolivälissä en ollut koskaan kuullutkaan sanaa "blogi". Sitten osuin puolivahingossa linkin kautta Pinserin blogilistalle. En ole vieläkään varma mitä "blogi" tarkoittaa mutta tähän on joka tapauksessa tultu. Ja jääty, kaikesta päätellen.

Vuoden kutsumanimi: Silmänkääntövanki
Thanks, mea. Ihme ettei tuo ollut tullut itselleni mieleen.

Vuoden päivä: Heinäkuun 29.
Vietettiin se Tampereella pienimuotoisen porukan voimin. Oli oikein mukavaa. Muistoja muistoja. Lämpötila on tällä hetkellä noin 50 celsiusastetta vähemmän kuin silloin.

Vuoden "tämä on todella käynyt kuolettavan tylsäksi jo vuosia sitten": Turun kirjamessut
Ei niistä mitään sanottavaa keksi. Nämä olivat nyt kuudennet perättäiset joissa kävin. Jos pitäisi seuraavat kuusi vuotta taukoa niin saattaisi taas nauttia siitä että näkee samat naamat markkinoimassa samoja kirjojaan (joka syksy uudella nimellä sentään - ja Ere Kokkonen voi taas tehdä huonon elokuvan) ja samat pienkustantamot julkaisemassa samoja antologioitaan yhä uudestaan. En näe mitään syytä miksi Turussa pitäisi enää koskaan järjestää kirjamessuja nyt kun Helsingilläkin on jo omansa.

Vuoden kulttuuriteko: RAPA (Rujo Akateeminen PAmfletti)
Turkulainen underground-lehti, jonka ensimmäinen numero ilmestyi lokakuussa.

Vuoden keikka: Absoluuttinen Nollapiste Turun Downtownissa 11.8.
Meno oli kodikkaan tiiviissä tilassa enemmän kuin kohdallaan. Lämmittelybändinä toiminut paikallinen pikkusuuruus joutui teknisten ongelmien vuoksi esiintymään vasta Abson jälkeen. Paikka mahtoi olla tyhjänä. (me ainakin lähdimme)

*

Että näin. Moni asia jäi mainitsematta, sepä hyvä. Tie huomiseen, vie rakkauteen.

2.1.04

Me olemme kaikki vain ääniä pimeydessä 

Ja hiljaisuus on toisinaan lohdullista, kun äänet tuntuvat kiertävän meidän ympäriltämme monista eri suunnista ohi. "Näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua", kirjoitti T.S. Eliot joskus, ei ehkä ihan sanatarkasti noin mutta kuitenkin, ja hänen sanomaansa on ymmärretty ja sille on nyökkäilty, "aivan, kyllä, niin niin." Monet ovat löytäneet Autiosta maasta elämää suurempia totuuksia; jos ei niitä niin hirvittävän suurilla merkityksillä ladattua taidetta joka tapauksessa. Ehkä niin. Mutta ei Eliot ollut hänkään kuin ääni pimeydessä. Ja tämä oli ainoa syy minun siteerata häntä nyt.

Jos pysähtyy keskelle suojatietä ja sulkee silmänsä voi kuvitella putoavansa jostain korkealta ja kun ensimmäinen auto iskeytyy päin voi leikkiä osuneensa pohjaan. Ääniä pimeydessä. Vihannesmyyjät eivät olleet tänään nähneet kannattavaksi pystyttää kojujaan torille. Talvipäivä näytti kauniilta, aurinko paistoi pitkästä aikaa ja miksei, jos oikein tarkkaan asiaa pysähtyi ajattelemaan, ollut ilmassa jotain hienovaraisen lämminhenkistäkin. Sellaista kaupunkikollektiivisuutta. Ehkä yhden sydämenlyönnin ajan kulki kaupungin läpi tunne siitä että täällä jokainen on sittenkin vain ihminen, ettei ketään tarvitse satuttaa jos ei sitä halua, että jos jokainen jättää yhden itsekkyyden tänään väliin ovat kaikki huomenna onnellisempia. Ja sitten se hetki meni ohi. Ääniä pimeydessä.


1.1.04

Hanki-elämä 

Kuvittelin käveleväni läpi sodan raateleman kaupungin. Laukaukset kaikuivat seinistä, ihmiset huusivat, monet näyttivät pakenevan. Liikennevalot vilkkuivat tyhjää keltaista. Toisinaan metallisesti kajahtava räjähdys kuului jostain hyvin läheltä, valot välkehtivät ja ilmassa haistoi savun. Pääsin perille yhdeksän maissa illalla, olin kävellyt viisi kilometriä, myöhästynyt bussista, siksi. Neljä ja puoli vuotta Turussa asuneena vietin vasta nyt ensimmäisen uudenvuodenyöni täällä. Mukava kokemus. Väsynyt - eikö tähän ikään mennessä ole nähnyt jo jokaisen ilotulitteen? Siinä tuntuu olevan ala jolla ei tapahdu kehitystä. Mitään uutta ei taivaalla koskaan sen paremmin näy kuin kuulukaan. Ja puoleenyöhön mennessä savu peitti korkeimmalle nousevat raketit joka tapauksessa. Vuoden vaihduttua minun tulevaisuuteni ennustettiin tarot-korteista. Oliko ennustus suurempi hetki kuin oli nähdä kissanpennun kiipeävän pystyyn nostetun sohvan kylkeä pitkin ylös? Se ei pelännyt pauketta, vaikka oli sen ensimmäinen uusivuosi. Kävelin takaisin kotiin, en sentään yksin, oli kylmempää ja hiljaisempaa. Kuljin saman matkan kesäkuussa DBTL:n aikaan lauantaina kello kahdentoista molemmin puolin yöllä. Nyt väkeä oli enemmän. Nopeamminkin matka sujui.



"Raketteja en hanki,
moni muu näkisi ne.
"

(Absoluuttinen Nollapiste)

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker