<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

31.12.03

Tietoisuutemme rajat 

"Hei totta munassa jätkät, tiättekö nyt lähdetään Littoisiin hakeen muijia."
"Onks Littoisissa muijia?"
"On on. Hyvännäkösiä. Oltiin kerran porukan kans... joo, vittu hyvännäkösiä."
"Missä siellä?"
"Se on tiättekste se katu siinä... ku kääntyy sinne."
"Juu. Mää muistan. Kävin kerran yhden kaverin kans siäpäin. Käännytään Kaarinan suuntaan, ajetaan sellaset puolisentoista kilometriä ja sitten tulee se valkoinen tiilitalo. Pihassa oli muistaakseni sillon oikeeseen takaoveen kolaroitu ruskee Corolla. Olohuoneen ikkunasta näky valoo, mutta muuten se oli pimeenä koko paikka. Soitettiin ovikelloo. Ja ju-ma-lau-ta minkä näkönen muija tuli avaamaan, pakko olla joku missi tai jotain. Mää sanoin Heikille että tänne me jäätiin, nyt jäi vittu maatalousnäyttely käymättä mutta sitten mää huomasin että sen vaatteissa oli verta. Se oli jotenki ihan poissaolevan näkönen ja jos tarkasti kuunteli niin jossain peremmällä siä talossa joku itki. Mää katoin Heikkiin ja teki mieli sanoo että nyt lähdetään helvettiin täältä mutta ei se Heikki mitään tajunnu - se oli menossa sisälle jo siinä vaiheessa ja mitäs mää, perässähän mun oli mentävä."
"Ei ku vittu, ei Littoisiin ku Raunistulaan. Sinne. Hakeen muijia tiättekö. Sori mää aina sekotan ne. Raunistulaan piti sanoo. Raunistulaan."
"Joo ei mitään."
"Lähetään vaan."


*


Yllä kuvattua keskustelua ei käyty Kallun grillin edustalla 30.12.2003 noin kello 23.40.

(mutta siihen viitattiin ohimennen Radio Auroran taajuudella lähetetyn epämääräisen kohinan taustalla tuskin kuultavasti käydyssä keskustelussa seuraavana aamuna kello 6.52-6.55)

30.12.03

Att vara hem 

Ah, Silmänkääntövankila on palannut takaisin kaupunkiaskareittensa pariin. Kuinka mukavalta tuntuikaan tänä aamuna pitkästä aikaa (viikko on flexibiliteetti jo sinällään) katsella auringon heijastumista tuttujen rakennusten jäisistä seinistä, kävellä päin punaisia tutuissa liikennevaloissa, olla tervehtimättä sattumalta kohdattuja tuttuja kadulla. Ihan mieli liikuttui. Tuomaansiltaa ylittäessäni törmäsin sattumalta Höpö-Penaan, tuohon harvojen tuntemaan mutta sitäkin useamman rakastamaan sattuman sankariin, joka totesi ettei kaupunki kerta kaikkiaan ole tuntunut samalta ilman minua. Ja muutamaa tuhatta muuta. Opiskelijapainotteisuus lienee muuttanut kaupunkikuvan lomien ajaksi melko radikaalisti. Muuttaako se tunnelmaa kaupungissa? Tuntuuko paikka yhtäkkiä vanhemmalta? Onko hiljaisempaa, katoaako kaduilta visuaalinen ärsyke? Miten kaupankäyntiin vaikuttaa se, että me olemme lähes kaikki jossain muualla, katoamassa metsän heittämien varjojen keskelle puolijäätyneiden peltojen upottaviin ojanpenkkoihin? Sitä emme saa koskaan tietää. Nyt olen kuitenkin palannut. Uusivuosi räjähtää pian päin näköä, ja se saa pienet eläimet pelkäämään. Suuret silmät vilkuilevat sinne tänne ja kuono värähtää kuin sähkö räpsähtäisi sen läpi. Minä olen palannut kotiin.

28.12.03

Tears ain't like they used to be 

Valvontakameran varjoon voi piiloutua. Eikä ovikoodia tarvitse opetella ulkoa jos ei halua käydä koskaan toista kertaa. Ja monta vuotta saattaa kulua niin ettei saavuta sitä mikä tuntuu tärkeältä, minkä uskottelee itselleen olevan tärkeää ja tavoiteltavaa. Niin että kun lopulta on valmis siirtymään seuraavalle askelmalle, horjahtaa ja putoaa takaisin portaiden juurelle, mutta toisenlaisten portaiden, sellaisten jotka ovat oikeammanlaiset. Tärkeämmät. Portaat joiden olemassaoloa ei huomannut aikanaan, tai ei uskonut siihen. Ja sitten alkaa kiivetä taas uudestaan, porraskäytävän hämäryydessä vain kaiku, ja pölypilvet himmeiden lamppujen edessä. Kasvoilleen voi ottaa ymmärtävän ilmeen ja ylös pimeään jatkuvien askelmien hiljaisuudessa voi keskittyä ottamaan vastaan iskuja. Ja vaikka ylös päästyään liukastuisikin ja putoaisi jälleen alas, voi kuitenkin olla varma siitä, että lopulta valitsee sen oikean portaikon. Sillä aina on olemassa se oikea portaikko.


"Ah, to think we can find happiness
that's the greatest mistake there is
there is nothing left to cling to babe
there is nothing left to soil
I just don't want you no more
and that's the sweetest embrace of all
"

(Barry Adamson / Nick Cave, The Sweetest embrace)

27.12.03

Pyyntö jota kukaan ei koskaan noudata 

Yritä olla ajattelematta keltaista K-raudan logolla varustettua mainoskynää.

Toisaalta voisin kirjoittaa myös siitä miten aika tuntuu kuluvan eri tavalla riippuen siitä onko muutaman kilometrin säteellä ympärillä satatuhatta vai viisituhatta ihmistä. Tai siitä miten tietyssä valossa koiran silmät näyttävät kissan silmiltä. Tai miten kummallista on löytää valokuva-albumi, johon on itse vuonna 1981 tekstannut kuvan selvennykseksi: "Maisema tieltä". Tai siitä miten kaikki Suomen hyvät levykaupat ovat keskittyneet Poriin. Tai voisin kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmasta joka ei tunnista RTF-muotoa. Luonnollisesti voisin kirjoittaa myös esseetä Terry Eagletonin Kirjallisuusteoriasta, koska niin minun pitäisi juuri nyt tehdä opintoviikkoja saadakseni ja tämä suivaa todella. Tai voisin kirjoittaa hitaasta jälkisammutustyöstä, joka ei etene koska maan alta leijailee polttavaa keltaista höyryä joka hajottaa palomiehet hitaasti osiin osuessaan heihin. Tai jotain.


"All's quiet in your head"

(OSI)

26.12.03

Keihäänä hankeen 

Talven voisi viettää esimerkiksi luistelemalla ohuen vesikerroksen peittämällä tasaisen sileäksi jäätyneellä pihamaalla. Luistimia ei tarvitsisi; pitävätkin talvikengät liukuisivat tuolla tappavalla pinnalla lähes täysin kitkatta. Voisi tehdä taidokkaita liikkeitä, muutaman ramakan pyörähdyksen, tai kokeilla vaikkapa pihan päästä päähän liukumisen nopeusennätystä. Lopulta sitten luistelisi epähuomiossa jäältä pois, tökkäisi kenkänsä pitkällisen vesisateen vuoksi paljastuneeseen maanpintaan ja lentäisi keihäänä hankeen.

"Mitä teit joululomalla?"
"No mitäpä, keihäänä hankeen."

Ilmiötä ei kannattaisi jättää siihen. Sen voisi laajentaa käsittämään paljon muitakin elämän osa-alueita kuin talvikeleillä luistelun jäisellä pihamaalla. Keihäänä hankeen lentämistä voisi käyttää esimerkkinä elämänhallinnasta erilaisissa enemmän tai vähemmän kriisiyttävissä tilanteissa. Kyky ottaa riskejä = kyky lentää keihäänä hankeen. Harva tulee ajatelleeksi, miten monin tavoin voi soveltaa niinkin spesifeihin tilanteisiin näennäisesti kohdistunutta asiaa kuin keihäänä lentämistä. Koska tuo hanki - joko konkreettinen tai symbolinen - joka tapauksessa odottaa jokaista jossain elämän vaiheessa, on selvää että sinne lentäminen keihäänä on toivottavampaa kuin esimerkiksi kaatuminen selälleen, tuuskahtaminen, liukastuminen tai mahalasku. Keihyys on tavallaan luonnollinen tila, jos on valmis ottamaan sen vastaan. Me kaikki kykenemme siihen. Pitää vain tosissaan haluta.

Ehkä jonain päivänä kerron myös Operaatio Muukkosesta.

Partial inspiration by [TUOTE].

24.12.03

Ja mullon kiire 

Avotuli on niitä asioita joita saa elämässään sellaisella kiksejä aiheuttavalla tavalla pelätä. Aamupäivän takkatulen kanssa puuhailleena on nyt illalla hyvä mieli siitä että on saanut talon lämpimäksi; kesyttänyt tulen. Käskenyt sitä toimimaan haluamallaan tavalla, ja tuli on totellut. On tullut sytyteltyä kynttilöitä. Talvipäivänseisauksesta on pari päivää, mutta edelleen on aika pimeää ja kun on pimeää tarvitaan kynttilöitä. Jotkut niistä palavat lepattaen, toiset pitkinä suorina liekkeinä jotka muistuttavat kapeaa ja teräväkärkistä sulkaa. Ja taas tuli on kesytetty. "Pysy siinä kynttilässä, valaise tämän pöydän ympäristö", olen käskenyt ja tuli on totellut. Ja aina on kuitenkin vaara. Villapuseron hihassa voi olla roikkuva lanka kun ojentaa kättä takkaa kohti. Tuikkukynttilät saattavat leimahtaa - olen itse nähnyt niin käyvän ja se on melko räjähtävä näky. On kipinöitä ja kuumuutta. Ulkotulet saattavat heittäytyä vallan holtittomiksi, varsinkin tuulella. Niitä ei pidä sammuttaa kaatamalla tuleen ämpärillinen vettä. Kokeiltu on, ja vaikka tuli lopulta sammuikin, äityi se ensin jossain määrin raamatulliseksi; tulipatsas näkyi kauas. Minä olen nähnyt muutaman viime vuoden aikana avotulen lyövän esiin myös leivänpaahtimesta, monitorista ja sähköuunista. Kesyttömiä, arvaamattomia tulia. Mikään ei kuitenkaan pala niin arvaamattomasti kuin ihminen palaessaan loppuun. Hidasta palamista, ja kuitenkin niin huomaamatonta. Siis loppuunpalaminen. Sydän muuttuu mustaksi ja kovaksi, niin kuin kynttilän sydän. Ulkokuori sulaa pois. Hidas palaminen ei tuota kipinöitä. Se ei jätä jälkeensä savua. Kukaan ei ole kesyttämässä loppuunpalamista, sillä sitä on mahdoton kesyttää. Liekit lyövät vasten kasvoja, toisinaan. Pistää miettimään.


"Romantikko tuo epätoivoinen
ennen tulessa kärysi lemmen
Nyt poika tuhti iloinen
kujalla vastaan käy vihellellen
"

(Lapinlahden Linnut, Pentti polttaa taloja)

23.12.03

"Ihmeen kauan se on kestänyt", ja muita usein toimivia tokaisuja 

Miksei koskaan kesällä muista millaista helvettiä on kahdenkymmenen asteen pakkanen? Tai muista sitä tunnetta kun sisäelimet umpijäätyvät hitaasti mutta varmasti? Ehkä tämä jokavuotinen amnesia on pelkkä itsesuojeluvaiston sanelema ilmiö. Jos todella muistaisi talven, viiltäisi todennäköisesti ranteensa joskus lokakuun alkupuolella. Ilmiönä kahdenkymmenen asteen pakkasessa jäätyminen vastaa jonkinlaista hidasta lahoamista. Ensin pysähtyy, sitten kadottaa kyvyn kommunikoida, lopulta kyvyn reagoida. Ehkä sitten on jo kuollut, ehkä sitten voi jo palata takaisin kesään, ainakin niinä viimeisinä suloisenkauniina hetkinä joina tajunta irtoaa toimintaansa sammuttavasta ruumiista! Voi noita hetkiä, aina riesanamme!

Niille jotka ovat havainneet tänään yhden kuukauden täyttävän Silmänkääntövankilan ulosannissa lievää häiriintyneisyyttä viimeisen kahden päivän aikana, voin vakuuttaa että kyseessä on pelkkä kaupunki-maaseutu -siirtymän aiheuttama hetkellinen häiriö ja totuttuun palataan kunhan täältä takaisin Turkuun päästään. Maaseutuelämä ei totisesti sovi minulle - eilenkin join vahingossa liikaa kahvia. Maalla mukit ovat suurempia.

22.12.03

Lumikenkäjänis 

Silmänkääntövankilan ankara urbaanius on nyt vaihtunut hetken kestäväksi maaseutuelämäksi. Selvittyäni aamulla Siperiaa emuloivasta Turusta pois - vyötärölle asti ylettyvät kinokset ovat jotain jota en olekaan keskustan jalkakäytävillä vielä ennen päässyt kokemaan - olen viettänyt päivän mm. tehden lumitöitä, kantaen takkapuita ja keittäen kahvia. Ei hullumpaa, saattaisi joku todeta, mutta totuus on että vaikka Turussa olikin lunta sitä verran että kaikki järkeenkäyvät mittaustavat pettivät on täällä kyllä aika helvetisti kylmempi. Ja pimeämpi. Ja pirusti vähemmän tv-kanavia. Toisaalta mikäs on viettäessä viikon verran talossa jossa on sekä a) nähty että b) kuultu kummituksia, jossa tavarat ovat todistettavasti liikkuneet itsekseen, jonka pihalta olen kerran katsellut selittämätöntä valoilmiötä taivaalla ja jonka nurmikota löytyi kerran kummallinen kristallinpala. Etiäiset & muut takiaiset ovat jo arkipäivää täällä, ja pimeän tullessa (katuvaloissahan kunta tunnetusti säästää - ja tehokkaasti sen tekeekin!) kaiken ylle kuin musta samettihuppu on täällä sitä jotain jota neuroottisissa piireissä tunnelmaksikin kutsutaan.


"Olla uskomatta mitään tai uskoa kaikki ovat kaksi äärimmäistä ominaisuutta, jotka eivät ole minkään arvoisia."

(Pierre Bayle)

21.12.03

Hungry freaks, daddy 

Tänään on Frank Zappan syntymäpäivä. Minun myös, mutta jääköön sen huomiointi nyt vähemmälle. Ulkona näyttää tällä hetkellä suurinpiirtein sellaiselta kuin klassisen joulun on aina haluttukin näyttävän. Suuria hiutaleita leijailee sakeana mattona alas taivaalta ja aurausvälineistön loistaessa poissaolollaan kertyy kaduille paksut, kauniit kinokset pehmeää lunta. Vielä viime yönä kaupunki oli lähinnä musta. Sitä koristi jääkerros, kadut ja talojen seinät näyttivät lasittuneilta, kuin joku olisi suurella vaivalla kietonut jokaisen rakennuksen juuri sille suunniteltuun lasipeitteeseen pysäyttäen siten ajan erääseen joulukuun yöhön vuonna 2003. Tuulen äänen saattoi kuvitella olevan paikkaansa etsivien ihmisten huutoa. Lasinen kerrostuma esti heitä pääsemästä takaisin koteihinsa. Ajassa ja paikassa tapahtui pienimuotoisia hyppäyksiä jossain Kupittaan nurkilla. Liikennevalot näyttivät kahta valoa yhtä aikaa, katu loppui seinään paikassa josta se oli ennen jatkunut suorana ja leveänä, sen sellaisia juttuja. Kaupunkibussin valot näyttivät lohikäärmeen silmiltä Sirkkalankadun päässä. Niitä ei olisi pitänyt nähdä niin kaukaa, mutta silti se ei tuntunut oudolta. Helikopteri lensi ylitsemme lähellä yliopistoa. Se oli aivan liian matalalla taloihin nähden, mutta oli siellä silti - tai ainakin sen valot ja ääni olivat. Hyvin lähellä yläpuolellamme, meidän ja kaikkien hesekiskalle jonottavien puolihumalaisten puolielävien ihmisten yläpuolella. Ehkä kaikki oli sittenkin vain heijastusta jäästä. Se oli todella kurottanut otteensa kaikkialle.


"Come on, admit it, babe
It's a wonderful life
if you can find it
"

(Nick Cave)

20.12.03

"There are two kinds of people in the world, Tuco... Those who have bullets in their guns - and those who dig." 

Eilen illalla vietin kolme tuntia katsoen elokuvateatteri Dianassa Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat. Voi vain todeta elokuvan olleen miellyttävin yhtäjaksoinen kolmetuntinen jonka olen viettänyt pitkään aikaan. Leone teki elokuvia riisumalla niistä pois kaiken ylimääräisen; ei turhaa dialogia, ei turhia luonteenpiirteitä henkilöillä, ei turhia henkilöitä ylipäätään. Kaikki on hiottua, terästettyä, kärjistettyä aina siihen pisteeseen asti jossa saavutetaan kulminaatio nimeltä "spektaakkeli".

Nyt näytetty versio oli tänä vuonna remasteroitu puolisen tuntia alkuperäistä pidempi versio, joskaan en kyennyt täysin paikallistamaan sitä, mihin väleihin nuo lisäykset olivat ilmestyneet. Ehkä on liian kauan siitä kun viimeksi elokuvan näin, tai sitten olin vain spektaakkelin hypnotisoivassa otteessa - mitä ei Morriconen kieroutunut soundtrack lainkaan haitannut. Etenkin viimeisten kymmenen minuutin aikana musiikki nousi lähes kuvakerrontaa tärkeämmäksi tekijäksi elokuvassa. "Blondie, you filthy son of a b-"

Miksei enää tehdä tällaisia elokuvia? Kaipaan vilpittömyyttä, elokuvan tekemisen ja tarinan kerronnan iloa. Muutama viikko sitten kävin katsomassa Lars von Trierin Dogvillen, ja kolme tuntia varsin mielenkiintoista spektaakkeliahan tuokin elokuva tarjosi. Mutta jos pitää valita näistä kahdesta parempi elokuva, ikimuistoisempi, se johon todella voi kadottaa itsensä niin että haluaa nähdä sen tasaisin väliajoin uudestaan... valinta ei ole valinta laisinkaan, kuten eräskin käytännöllinen jenkkisanonta kuuluu. Kaikella kunnioituksella von Trieriä kohtaan tietenkin.

18.12.03

Viisi tuntia myöhemmin 

Edelleen täällä. On jotain lohdullista siinä, miten päivän voi viettää olematta lainkaan olemassa. Minä olen pysähtynyt verkkoympäristöön. Naputtelen tekstiä ruudulle, hengähdän, katoan. Lopputyön kirjoittamisen ohessa olen pohtinut mahdollisuuksia luoda kokonaan virtuaalinen ihminen. Kehittää historia jostakusta jota ei ole, antaa nimi, koti, arvomaailma. Ihmisen mielikuvituksen voi käynnistää vain joukolla ykkösiä ja nollia, tiettyyn järjestykseen asettuneita pisteitä ruudulla. Kirjainjonoista syntyy merkityksiä ja merkitykset päätyvät ihmiseksi - olennoksi jota ei ole, mutta joka kaikin tietokoneen kautta havaittavin keinoin kuitenkin on.

Näkeekö että olen viettänyt liikaa aikaa monitorin ääressä tänään? Jokaisen geysirin tavoin tieteellisenä tekstinä näytölle purkautuneen luovuudenhetken jälkeen olen kadonnut vähäksi aikaa verkkoon ja aivan ennen kaikkea olen tänään tutustunut Pinserin kautta löytyviin sivustoihin. Mitä ne ovat; blogeja, päiväkirjoja, kommentteja ympäröivään maailmaan? Onko mikään niistä totta? Olen rinnastanut harhailuni siihen työhön jota kirjoitan ja olen joutunut käsittelemään omaa suhdettani siihen ettei mitään mitä pidän ihmisten näkemyksinä todellisuudesta ole välttämättä olemassa. Verkko vei minut mennessään, ja minä nautin siitä. Silmänkääntövankila räpsähtää auki - kiinni - auki. Blogilistan mukaan minullakin on lukijoita. Se on mukavaa. Äännähdelkää.

Hetki hiljaisuudelle 

Mukavaa miten yliopiston tietokoneluokat alkavat taas tyhjetä vuoden lähetessä loppuaan. Täällä on tilaa hengittää, jokaisen koneellaan naputtelevan ihmisen kummallekin puolelle jää yksi tyhjä työtila. Voi ojentaa kätensä sivuille ja venytellä. Kirjoitan virtuaaliyliopiston kirjallisuuskurssin lopputyötä, jonka viimeinen palautuspäivä on syntymäpäivästäni seuraava eli melko pian. Mutta en minä murehdi, en siitäkään huolimatta että välillä päädyn - näiden kiusallisten kiinteiden yhteyksien päässä kun juuri nyt olen - jonnekin aivan muualle kuin pitäisi, esimerkiksi Lorem Ipsumiin tai Provokaatioon.

Täällä pystyisi nukkumaan. Ihan todella tähän kymmenien tietokoneiden huminaan saattaisi nukahtaa, kääriytyisi pieneen kerään pöydän alle lattialle ja nukkuisi, nukkuisi, näksi unta suurista pulleista sienistä jotka kasvavat kuivan maan halkeamista ja imevät itseensä ilmasta kosteutta, jonka puhaltavat sitten kovalla voimalla sateenkaarenvärisiksi pilviksi taivaalle. Tai sitten täällä voisi pelata pasianssia, tunti toisensa jälkeen klikkailla kortteja, kuinka kauan kestää pelata tuhat erää Windows-pasianssia? Joskus tuntuu että voisi ihan hyvin olla parhaillaan tekemässä jotain aivan muuta kuin mitä juuri nyt tekee. Mutta sellaista se on, toisinaan.


"Life is a short warm moment
and death is a long cold rest
"

(Pink Floyd)

17.12.03

SASUKE 

Hansakortteli on veikeä muurahaispesä, jossa työläiset viilettävät kipin kapin portaita ylös ja alas ja koittavat ehtiä käydä pesän jokaisessa onkalossa. Tai mehiläispesä, tai jonkun hyönteisen asuinpaikka joka tapauksessa, vaikka yhdellä kollektiivitajunnalla eteenpäin vellova kalaparvikin tuli välillä mieleen, ainakin monen ilmeestä. Tässä vaiheessa vuotta ei riitä enää energiaa kuin itselle. No, minä sain mitä ansaitsinkin sulloutumalla sinne keskellä päivää - vettäkin satoi koko matkan, autojen pakokaasu ei päässyt kohoamaan räntäpitoisesta ilmasta vaan jäi katujen ylle kellumaan pilviksi joita hengitellessä saattoi kuvitella vaikkapa sitä miltä tuntuisi olla tupakoitsija - hassua etten ole koskaan kokenut sitä polttavaa tunnetta joka pakottaisi minut syytämään valtavia summia rahaa siihen että saan täyttää keuhkoni paksulla savulla. Ehkä sen vuoksi vain hyvin harva ottaa minut taiteilijana vakavasti. No jaa, jos uutta luovan postmodernistin urani urkeneekin hitaamman puoleisesti niin ehkä alan tutkijaksi, sitä luokkaa ylpeä olen siitä että eilen mielensynkkyyttä aiheuttanut kirjallisuuden esseeni viimein valmistui ja runoilijanakin kunnostautunut oppiaineemme assistentti sai sen toimistossa sijaitsevaan postilaatikkoonsa tänään. Juhlan kunniaksi annoin periksi uteliaisuuden kyllästämälle pepsiaddiktiolleni ja ostin pullollisen markkinavoimien houkuttelevasti nimeämää Wild Cherry -Pepsiä. Luulisi sen olevan paremman makuista kuin viimevuotinen sininen Pepsi, ainakin vastenmielisempi makukokemus olisi silkka mahdottomuus. Taas vietiin miestä. (mainoslauseitten siteeraus on sairaus, mikä on lääke?)


16.12.03

Look it's trying to think 

Jos minä olisin varustettu kyvyllä tehdä kestäviä, järjellisiä päätöksiä, olisin varmasti tänä joulukuisena iltapäivänä jossain ihan muualla kuin juuri viime viikolla Turun yliopiston kampusalueen rumimmaksi rakennukseksi äänestetyn Juslenian kellarissa sijaitsevassa tietokoneluokassa. Minun kykyyni tehdä kestäviä, järjellisiä päätöksiä on negatiivisella tavalla vaikuttanut varmasti monikin asia, mutta ehkä ennen kaikkea on syytä painottaa peruskoulun nimellä kulkenutta 80-lukuista laitosta jossa opetettiin etteivät kestävät, järjelliset päätökset oikeastaan vie ihmistä yhtään mihinkään. Niin että täällä sitten istutaan oikein ruman rakennuksen oikein rupsahtaneessa kellarissa, jossa likaisten ja ränsistyneiden tietokoneiden humina yrittää - enimmäkseen menestyksekkäästi - ylittää joidenkin ihmisten epätoivoiset keskustenluntyngät. Ei täällä voi puhua. Nämä seinät imevät ääntä. Ehkä pitää katsoa asioita tietynlaisesta perspektiivistä. Ei kaikki voi aina olla toimivaa. Hei, ihan totta - jostain on tingittävä. Ehkä moni asia, niiden muassa esimerkiksi juuri selitys sille miksi alle kaksi vuotta käytössä ollut tietokoneluokka näyttää huoltoaseman vessalta, valkenee kun ottaa huomioon että vuosikymmeniä on tässä maassamme kulunut siitä kun ketään ihan todella kiinnosti ottaa kantaa (ainakin näkyviin tuloksiin johtaneella tavalla) minkäänlaisiin muihin epäkohtiin kuin niihin jotka sattuivat kalvamaan kantaaottavan henkilön omakohtaista persnahkaa. Pieninkin muutoksin olisi moni asia oikeasti aika paljon helpompi.


15.12.03

Antaa vihan ja rakkauden olla niin kuin meren aalto rantaan lyödessään 

En voi oikeasti vihata niitä ihmisiä jotka osallistuvat tv-visailuihin. En voi oikeasti vihata niitäkään ihmisiä jotka tekevät tv-visailuja. On pieni mahdollisuus että vihaan niitä ihmisiä jotka uskottelevat tv-visailujen olevan jotenkin tärkeitä, mutta toisaalta en aio ruveta siihenkään koska mitäpä se ketään hyödyttäisi. Maailmassa on vihaa jo tarpeeksi. Taas sen olen nähnyt uutisistakin. Joulupukin näköinen vanha mies jonka kerrotaan olevan se iso paha Saddam on nyt joka kanavalla, joka lööpissä, jokainen kuva ja ääni muistuttaa hänestä. Ja mitä sitten? Antaisitte hänen olla. "Irakin kansan ei enää koskaan tarvi pelätä joutuvansa Saddamin hirmuvallan alle", oli Bush sanonut. Vahva on pelko siitä varmasti viime kuukausina ollutkin. Joskus tuntuu ettei jaksa. Satuin eilen illalla näkemään myös Levyraadin katsojaäänestyksen tuloksen. Pizza Enrico voitti äänestyksen murskaluvuin, mikä ei kerro niinkään suomalaisten asennemaailmasta vaan niiden jotka vaivautuvat äänestämään Levyraadin voittajaa. En ole koskaan kyseistä kappaletta kuullut, mutta sen kerrotaan olevan vastenmielinen - uskon väitteitä koska niitä ovat minulle kertoneet luotettavat tahot. Osaisin minäkin tehdä hittikaavaan sävellettyjä humppia joilla suoltaisin ilkeyksiä milloin mitäkin kansanosaa kohtaan, mutta minulla ei varsinaisesti ole halua siihen. Siinäpä ero minun ja monen toisen välillä. Henkinen väkivalta on minulle toinen luonto. Onneksi se pysyy enimmän aikaa kurissa. Positiivisista ominaisuuksistani en aina voi sanoa samaa, piru vieköön.

13.12.03

Hetkiä hiljaisella tulella 

Glögi kuuluu talveen. Vaikka ei maata peittäisi mitättöminkään lumikerros, on glögin vahvassa hehkussa jotain sellaista joka saa havaitsemaan oman talviromanttisen puolensa olemassaolon. Ja siis kyseessä on nimenomaan kylmyyden ja pimeyden vastustamiseen pyrkivän toiminnan romantisoiminen. Mikä tahansa lämmin juoma ei käy. Pakkasta ei voi luotaan työntää millä tahansa satunnaisella teekupillisella tai luoja armahda kahvilla.

Aamupäiväni sai tänään mukavan poikkeaman aiotusta kun kauppamatkalla kävi kutsu käydä visiitillä. Hiljaisen puisen talon keittiötä lämmittivät kynttilät ja me luimme Imagea, joimme glögiä, puhuimme väsähtäneen pakkasaamun liikkeelle. Tunnistin olohuoneesta soivan musiikin Robert Wyattiksi ja talon eteisen lattiassa oli luukku. Ikkunan takana suuri hännätön koira tarjosi meille valtavaa puunkappaletta josta törrötti kaksi ruosteista naulaa. Asioita joista voisi piirtää kuvan. Hyvin lämpimillä sävyillä.

Ehkä sille kuvalle voisi rakentaa kuivista mutkalle käyristyneistä männynoksista kehyksen, ja ehkä sen voisi ripustaa hämärään vintinportaikkoon niiden nähtäväksi jotka jaksavat nykyaikana vielä kiinnittää huomiota ympäristöönsä. Ehkä.

12.12.03

Tuskin havaittava muutos 

Saavutettuani sisäisen tyyneyden on ulkona vihmova viima vain etäinen polte jäätyvissä ihohuokosissa. Olen saapunut perille. Silmänkääntövankila kokee ensimmäisen nähtävän muutoksen kun alan sorkkia defaultväritystä ja lopulta tekstin tausta päätyy aneemiseenharmaaksi. Ruudun reunukset tykitän mustaksi, ja ratkaisu sisältää muutaman saunakuupallisen symboliikkaa.

Me elämme ajassa jona uskonto on valjastettu palvelemaan säännöllista tarvettamme juoda mittavia määriä alkoholia. Kellon viisarikin katkeaa joskus. Tänään näin tienposkessa yksinäisen kalenterinsivun. Sen kuvajainen tarttui kiinni kuin hintalappu, ja jos juuri tällä hetkellä jossain juoksee katuvalojen kantomatkan ulkopuolelle jänis sitä sivua kantaen toivon ettei se pysähdy autonvaloihin seisomaan.

Koska yhteen päivään mahtuvien symbolisten asioiden määrä on kaikesta huolimatta rajallinen.

Too fucking late you miserable shit-for-brains! 

Kolmas vuoteni yliopistossa on puolivälissä enkä ole vielä onnistunut suorittamaan mitään pakollisista kieliopinnosta. Enkä onnistu vieläkään, koska kun tänään viimein pääsin tarkistamaan asiaa huomasin että ne kurssit joita olisin saattanut mahdollisesti harkita ensi kevääksi ovat jo ilmoittautumispäivänsä pitäneet. Eivät kovin kauan sitten kylläkään. Taas juhlituttaa.

Vuoden viimeinen kuukausi saa muutenkin sapen hiiltymään. Ei riitä että pimeys, kylmyys ja kiire ovat aina vieraanamme, myös sen saatanallisen J-sanan pitää olla esillä kaikessa ja kaikkialla. Tuomiokirkon eteen on taas pystytetty komea kuusi (hankalasti suoraan portaiden eteen itse asiassa). Paikallislehdessä oikein kehaistiin että niin ja niin paljon yli satavuotias kuusi kaadettiin ja kilometrien päästä raahattiin torille. Ihminen saa taas tuntea ylpeyttä otettuaan uuden selkävoiton siitä pirullisesta kiusanhengestä jota luonnoksikin kutsutaan. Siinähän se kuusi nyt sitten rumentaa maisemaa muutamine idioottimaisine lamppuineen muutaman viikon. Harmi ettei tänä vuonna ole lunta. Vuosi sitten tuomiokirkon kuusen alla oli komea installaatio lumienkeleitä, ja jotenkin hupaisa oli kuukauden kuluessa seurata enkelien hitaasti peittyvän jäätyneisiin kusijälkiin.

Paras mennä kotiin.

11.12.03

Opiskelijanegaatio 

Näin ei pidä käyttää aktiiviseen esseenkirjoitukseen mitä soveltuvinta aamupäivää. Ei, näin ei todellakaan pidä. Silti käytin. Kirjoitin sähköpostia kaverille. Jaarittelin pitkällisesti kaikenlaista hauskaa ja leppoisaa, otin ohimennen hiukan kantaa opiskelevan ihmisen mielenkiintoisiin ongelmiin. Ja sitten söin aamiaista. Samalla ajattelin katsoa videolta Simpsoneita - eihän sitä esseetä kuitenkaan voi kirjoittaa sämpylää syöden? Ja sitten yliopistonmäeltä soiteltiin. Ja kyseltiin että lähtisinkös tunnin parin päästä kahville. Mikäs siinä, minä vastasin, päätin että kirjoitan hiukan ennen lähtöä. Mutta ihan ensin pelaan hiukan Wormsia, ajatukset pois arkipäivän murheista ymmärrättehän. Ja kello tuli sovittuun aikaan. Ja piti lähteä. Ja ulkona alkaa jo hämärtää ja kaikki se mikä aamupäivän kuluessa tekemättä jäi, on tekemättä edelleen kun aurinko tänään laskee ja kuu, vielä toissailtana täysi, näkyy satunnaisesti pilvien takaa. Miten on mahdollista tehdä niin paljon tekemättä mitään, ja miten on mahdollista saada niin vähän aikaan vaikka toisinaan yrittää ihan tosissaan?


"Kaikki onnistuu
kun maahan takertuu
paratiisin puu
"

(Ismo Alanko)

10.12.03

Osa 78: "Totuus paljastuu!" 

Eilisen merkinnän kryptistä otsikkoa on syytä selittää. Tarkoitus ei nimittäin alunperin ollut kirjoittaa kauniista maisemista lainkaan, vaan kohteesta jonne kuljin tuon rauhallisen, jopa levollisen, ajan taakseen jättämän jokirannan poikki. Kohde oli Lidl. Jonkinlaisen kaupan käsitteen alla kulkeva tavaralaari, jossa kansamme ex-toivot törmäilevät toisiinsa pikkufiatinkokoisilla ostoskärryillään joihin mahtuu muutama korillinen limsaa, pari konttia keksejä, tukkupakkaus leipää, säiliö hilloa, tynnyri pesujauhetta ja gallona majoneesia. Aistin helvetin läsnäolon siellä. Se huokui käytävien yllä Michel de Nostradamen hahmossa varoittaen meitä kuluttamasta yli kykyjemme sillä tuo hahmo oli nähnyt huomisen eikä huominen ollut kaunis. Ja me ostimme, ja ostimme. Ja minä kiinnitin huomioni laajakuvatelevisioihin, joita oli kasattu keoksi, halpaa alkoholijuomaa hamstraavaan maastopukuiseen mieheen ja ulko-oven ääressä muslimeille kovaäänisiä tappouhkauksia huutavaan ruusunpunaiseen talvitakkiin pukeutuneeseen mummoon. Ja minä tiesin taas Nostradamuksen olleen oikeassa. "Lidl lidl", minä totesin ilkikurisesti, vilkutin silmääni, astuin alas korotetulta parkkipaikalta ja Kärsämäentietä holtittomasti syöksynyt täysperävaunurekka siirsi minut ajasta ikuisuuteen. Hetken kuluttua kaikki oli taas hyvin.

Lisääkin raportoitavaa on. Puolitoista viikkoa sitten tapahtunut kirjatentin nimellä kulkenut henkilökohtainen farssini oli saanut vt. professorin arvion. Ykkösellä läpi, mutta veikkaan siitäkin olevan puolet sääliä. Oli se niin avuton yritelmä esseeksi. Ei minusta ollut siihen. Olkoonkin että opiskelen kotimaista kirjallisuutta. Minulla on silti oikeus inhota sitä mikä on mielestäni paskaa. Teeskentelyni ei yllä erinomaisen esseen tasolle, vaikka yrittäisin miten. Se ei vain onnistu. Minua ei kiinnosta Väinämöiset, Joukahaiset ja muut Louhet, se helvetillinen kalevalamitta jo kalskahtaa korvaani ärsyttävän epätahtisena nylkytyksenä. Runeberg on yhtä hirveää tuubaa. Yltiöromanttista patrioottipaskaa, Vänrikki Stool on vain köyhän, kurjan ja mitättömän kansan piristysyritys, joka onnistui tarkoituksessaan täysin; hävitystä sodasta tuli kunnian hetki. Älkää viitsikö! Ne on yltiöpatrioottisen höyrypään puolisekavia houreita kaikki. Eikö niillä ole ihmisiä jo tarpeeksi kiusattu? Snellmanista, vanhasta kaunokirjallisella saralla täysin kykenemättömästä sovinistista, en sitten mitään sanokaan, hän ei ansaitse sitä kuitenkaan. Ja Kivi! On se kai mukavaa lukea juopottelevista, tappelevista ja huutavista idiooteista. Takuulla. Ahlqvist oli oikeassa teilatessaan tämänkin tuotoksen alimpaan helvettiin, harmi ettei saatellut omia runojaan sinne samalla. Ne ovat säälittäviä räpellyksiä. Meidän uljas kirjallisuudenhistoriamme on taas kerran kirkastunut minulle. Se tekee sen toisinaan. Pyydän "anteeksi" loukkaantuneilta.

9.12.03

Buy me a river 

Ihmisten suhde tilaan vaihtelee kummasti. Jotkut kaipaavat järjestystä ja kurinalaisuutta, minua kontrolloitu maisema ahdistaa. Kävin ensi kertaa kesän jälkeen tänään kävelyllä Aurajoen vastarannalla Koroistenniemellä, ja taas sain hukuttautua siihen rauhaan ja järjettömään avaruuteen joka siellä vallitsee. Joen pohjoisranta on ruohottunutta kumparetta, jonkinlaista niittyä ja satunnaisia puita siellä täällä. Rautatien ja joen väliin jäävä leveä kaistale maata jolla ei sijaitse mitään, joka muodostuu vain korkeuseroista ja tuulesta. Joutomaa, jo pelkkänä ajatuksena kaunis. Surullista että sinne on suunniteltu kaupungin ylläpitämää kävelypuistoa. Hyvin hoidetut polut, varmasti penkkejä, roskiksia, valaisimia. Ja paljon, paljon lisää ihmisiä. Ei siinä mitään, toisaalta. Kannatan sitä että verovaroilla tehdään joskus jotain ihmisiä, ei pelkkää yhteiskuntakoneistoa, varten. Kuitenkin ajatus siitä että ne rannat, niitä kesäisin peittävä kirkkaanvihreä lämmin ruoho, se hiljaisuus jonka rikkoo vain tuuli puussa joka on niin kaukana ettei sitä kunnolla näe, valjastetaan Viralliseksi Virkistysalueeksi. Jättäkää jotain niille jotka kaipaavat luonnolta sitä vähää luonnollisuutta joka vielä jäljellä on. Jättäkää ne vuosien kuluessa maisemaan kasvaneet polut. Jättäkää se hylätty talo jonka pihan villiintyneet puut raapivat kauan sitten valkoisiksi maalattuja seiniä. Jättäkää romahduspisteeseen rapistuneet viljasiilonjäänteet. Kaikkien mielestä ei hyvinkään hoidettu puisto ole sama kuin se luonto jota kukaan ei yritä muokata mielihalunsa mukaiseksi.

7.12.03

Meidät on hahmoteltu kuviksi 

Tämän syksyn kuluessa se on ollut pakko todeta. Vihdoin on saatu television ohjelmistoon tuote, joka tuo esiin meistä suomalaisista sen sisimmässämme piilossa pipertävän olennon, sen todellisen olemuksemme yleensä niin ahdistavalla tavalla kätkettynä olevan pienen jyväsen. Tuo ohjelma on SubTv:n SubMarine. Satuin lokakuussa näkemään ohjelmasta vahingossa noin puolet. Sen jälkeen olen muutaman kerran hakeutunut sen pariin peräti tarkoituksella - juuri muita ohjelmia en sitten säännöllisesti kykene seuraamaankaan sillä säännöllisyys orjuuttaa ja orjuutus - no, me kaikki tiedämme ettei orjuuttaminen ole koskaan johtanut mihinkään hyvään. Mutta SubMarine johtaa. Se on kaunistelematonta Suomi-kuvaa, joka muovaa meistä kuvan Pohjolan ikuisen pimeän talvitaivaan alla elävänä kiimaisena kansana joka kykenee himoon, vihaan ja toisinaan muutamiin loogisiin päätelmiinkin. Ohjelman itseironinen ote kruunaa komeuden: ei kukaan tätä tosissaan voi ottaa. Rehellisyys on harvinaista nykyisin, ja tässä mittakaavassa pääsee rehellisyyden rasvaisilla laineilla polskimaan enää harvoin. Meidät on paljastettu. Meidän heikkoutemme ovat kaikkien nähtävillä. Ja kuitenkin jokainen meistä on vain pieni eksynyt olento ilman tarkasti hahmoteltua päämäärää ainoana toiveenaan olla jollekin tärkeä. Mikä vastakkaisvoimien valloittava ristiriita.


"We still believe in love so fuck you"

(Elbow)

6.12.03

Vapaaupotus 

Caribian surullisenkuuluisan 994-hallin edessä oli rivi siniristilippuja tänään ja tajusin että on itsenäisyyspäivä. Se siitä ruokakauppaan menosta sitten, taisi tulla nälkäinen lauantai. Yöllä lumi oli laskeutunut kaupunkiin, kolmas tänä talvena, tällä kertaa sellainen jauhomainen harso kovaa ja valkoista joka kerääntyi puunrunkojen ympärille ja jota tuuli heitteli jaloissa ja joka muodosti jäätyneiden lätäköiden pinnalle kuvioita. Joo, se tuuli. Saatanallinen viima jostain pohjoisen ja lännen suunnasta, viilsi kasvot verille kuin suuri kynsi. Aika moni näytti kärsivän siitä, toisaalta monet myös kulkivat paljain päin. Ehkä he kunnioittivat niitä sinivalkoisia lippuja siinä vaaleanpunaisen kylpylän edessä, tiedä siitä. Minä vedin piponi syvemmälle. Tämä päivä ei merkitse minulle mitään, ja muistan sen todennäköisesti myöhemmin sinä joulukuisena lauantaina jolloin tuppasi iltapuolella olemaan jo vähän nälkä. Ne on vain kangaspaloja tolppien päässä liehumassa. Nähkää nälkää. Ostakaa itsellenne elämä. Nyt alkaa masentaa. Pitää muistaa kuunnella myöhemmin tänään Elbow'n Cast of thousands. Ei olo siitä ainakaan helpotu, mutta sielu saattaa kaunistua hetkittäin.

Miksi niin harvat ymmärtävät miten harvat ymmärtävät?

5.12.03

"And the Devil danced the polka on the grave that had my name" ja muita iloisia tarinoita 

Nyt se alkaa. Loppuvuoteen kerääntyneiden tekemättömien töiden aiheuttama paine purkautuu ahdistuksena ja epätietoisuutena siitä onko niissä töissä a)mitään minkä oikeasti onnistuisin saamaan loppuun ja b)mitään järkeä. Toipuakseni ongelmastani vietän päivän kaupungilla, selkää särkee ja on kylmä - ei auta. Kun lopulta palaan kotiin odottaa minua Mikko Lehtosen Merkitysten maailma. "Kirjoita minusta essee", toteaa kirja. Ja minä yritän. Ja yritän. Merkitysten maailman merkitys katoaa kuitenkin lopulta. Se muuttuu pinkaksi karkeaa paperia ja haalistuvaa mustetta. Sillä ei ole merkitystä.

Eilen illalla kuulin hyvän uutisen: Pirkko Saisio sai Finlandia-palkinnon. Hän ansaitsi sen. Saisiolla on takana paljon laadukasta kirjallisuutta ja ennen kaikkea olen pitkään kunnioittanut hänen tapaansa pitää tinkimättä kiinni omista periaatteistaan. Palkintosumman lahjoittaminen Setalle on sitten jo puolestaan niin hieno teko että se mykistää. Toivon paljon mediajulkisuutta tälle uutiselle, sen yhden idiootin uskoontulemisen kanssa ei niin olisi väliksi.

4.12.03

This happens. This is something that happens. 

Telkkarikin yöhön syytää tylsää sinistään, totesi Juice jo 80-luvulla ja jos ajat ovat tuosta lauseesta kuluneiden vuosien aikana jossain muuttuneet niin siinä että tuo tylsyys on nykyisin lähinnä ihonväristä. MTV Europe Music Awards tarttui verkkokalvoille illalla istuessani sohvalla lukemassa ja televisio oli ties mistä syystä jäänyt auki. Tilaisuuden juonsi johonkin alusasun tapaiseen pukeutunut nainen jonka jokaiselle latteudelle monituhantinen yleisö kirkui kuin saliin olisi juuri päästetty lauma nälkäisiä leijonia. Ja esiintyjät seurasivat toisiaan ja aina edellistä tähtivierasta muistuttavat tähtivieraat kävivät kertomassa kuka on voittanut seuraavan palkinnon. Jokaisella tuntui olevan hieman edellistä vähemmän vaatetta yllä, eikä Michael Jacksonia mainittu sanallakaan - ainakaan siinä osassa ohjelmaa jonka satuin näkemään. Yhtäkkiä silmille heilahti pätkä Sigur Rosin videota enkä ehtinyt kunnolla reagoida kun taas oltiin jossain muualla ja yleisö kirkui, ehkä hekin yrittivät ymmärtää mikä sen kaiken sisällöttömyyden sisältö todella oli. Lopulta vaatteet katosivat kokonaan. Travisin esiintymisen aikana lavalla samoili joukko alastomia (Apulanta teki tämänkin jo vuosia sitten) ja illan kohokohta oli kaiketi kun pelkkiin kiltteihin pukeutuneet (tilaisuus lähetettiin Skotlannista, piti kai se jotenkin tuoda esiin) miehet esittivät varustuksiaan juontajalle. Katsojat jätettiin toistaiseksi paitsi tästä riemusta, mutta onneksi ensi vuonna on taas MTV:n gaala ja onhan sen oltava räväkämpi kuin tämänvuotinen koska jatkuvan kasvun periaate on valloillaan tässä sairaan kauniissa maailmassamme.

Aina välillä uppouduin kirjaani. Ja katsoin ikkunasta ulos ja näin Tampereentien Prisman vihreän valomainoksen hohtavan yössä kuin sairas majakka. Jos oikein tarkkaan katsoi näki sen ympärillä pieniä kirkkaanpunaisia lentäviä lautasia parveilevan hyönteisten tavoin. Niitä tuli jatkuvasti lisää ja ne odottivat valomainoksen kertovan niille totuuden sillä ne olivat saapuneet sen luokse hyvin kaukaa. Auringon noustessa ne katosivat, ehkä pettyneinä.

3.12.03

Vimmainen kannanotto 

Joku oli levitellyt Tuomaansillalle lompakkonsa sisältöä. Pankkikuitteja, jotain virallisen näköisiä papereita ja laskuja. Raha oli ehditty kerätä talteen jo ennen kuin minä saavuin paikalle. Kävelin papereiden yli ja mietin mahdollisuuksiani. Savinen bootsinjälki jäi keskelle jotain osakepaperin näköistä. Eikä kukaan ollut näkemässä tekoni hämmästyttävää symbolista arvoa. Autot vilistivät ohi, Intercitykin näytti olevan matkalla Helsinkiin ja kymmenet ikkunat antoivat hetken ajaksi näkymän suuntaan jossa minä poljin rakenteita jotka edustavat minulle opiskelijoiden köyhyyttä. Toisinaan on vaikea protestoida. Aurajoella kukaan ei kuule huutoasi.



"You're such a wonderful person,
but you got problems
"

(David Bowie)

2.12.03

Tolkuton menestyksen huuma 

No peijakas! Tampereen science fiction -seurasta soiteltiin eilen illalla ja ilmoitettiin että olen novellillani saanut kunniamaininnan vuotuisessa Portin novellikilpailussa & kivan summan rahaa. En ole vielä lainkaan sisäistänyt tiedon syvimpiä merkityksiä. Niin monen vuoden (no, neljäs yritys tämä nyt oli) jälkeen olen vihdoin onnistunut saavuttamaan mainittavaa sukseeta tässä kovatasoisessa kilpailussa. No niin, vaikka tässä egoa hivellen liikkeellä olenkin niin arkipäivä muistuttaa olemassaolostaan lähes ilahduttavalla innokkuudella. Vettä sataa. Puhelinlasku pitää maksaa. Postista tuli Pirkan joulunumero. Ei muuten hypi mies riemusta näiden asioiden vuoksi, ei.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker